Tienvarsien niittäminen jakaa mielipiteet, mutta perhosille niittäminen sopii – perhostutkija: "Vaikka maantien piennar ei kuulosta hääppöiseltä elinympäristöltä, perhosille se kelpaa"

Angervohopeatäplä viihtyy perinneympäristöissä. Kuva: Kaarlo Asikainen

Perhosten elinympäristöstä tulee todennäköisesti ensimmäisenä mieleen kauniina kukkiva niitty. Kuitenkin perhosiin törmää nykyään varsin todennäköisesti tienpientareella.

"Perhosten on ollut pakko löytää uusia elinympäristöjä. Tienpientareiden kohdalla avaintekijä on se, että niitä niitetään", kertoo tieto-, kehittämis- ja tutkimuspalvelujen johtaja, perhostutkija Kimmo Saarinen Etelä-Karjalan allergia- ja ympäristöinstituutista.

Noin puolet Suomen 120 päiväperhoslajista on niittylajeja. Niiden perinteiset elinympäristöt, niityt, ovat syntyneet perinteisen karjatalouden muovaamina.

Niityt ovat yksi esimerkki perinnebiotoopeista. Perinnebiotoopeilla tarkoitetaan perinteisten maankäyttötapojen, kuten pellon ulkopuolisen laidunnuksen, muovaamia alueita. Niitä ei ole muokattu tai lannoitettu, eikä niihin ole kylvetty mitään.

Saarinen huomauttaa, että perinnebiotoopeista on säilynyt alle prosentti.

"Tällä hetkellä Suomen varmimmin niitettävät alueet ovat tienpientareita. Vaikka maantien piennar ei kuulosta hääppöiseltä elinympäristöltä, perhosille se kelpaa, koska sitä niitetään."

Perinteisellä niityllä kasvilajien kirjo on suuri, jopa 20–25 lajia neliömetrillä. Ravinneköyhä maa ja säännöllinen niittäminen takaavat, ettei mikään yksittäinen kasvilaji pääse valta-asemaan.

"Monet hyönteiset ovat hyvin kranttuja kasvilajiensa suhteen. Mitä enemmän eri lajeja, sitä mukavampaa perhosille", tiivistää Saarinen.

Tienpientareiden kukkaloiston niittäminen nostattaa joka vuosi äläkän.

"Niittäminen kuitenkin mahdollistaa sen, että niityille tyypilliset kasvit kukkivat siellä ensi vuonnakin", Saarinen huomauttaa.

Hän jatkaa, ettei kukaan varsinaisesti osaa sanoa, ovatko tienpientareet nykyään suorastaan elintärkeitä perhosille.

"Voidaan kuitenkin ajatella, että jos päiväperhosten niittylajien elinympäristöistä 99 prosenttia on kadonnut, kyllä näiden niittämällä hoidettavien tienpientareiden merkitys on iso."

"Tietenkin tienpientareet häviävät mukavuudessa ja idyllisyydessä niityille. Tienpientareita on kuitenkin pinta-alallisesti vaikka kuinka paljon enemmän kuin perinteisiä niittyjä, joten voisi sanoa, että määrä ainakin osittain korvaa laatua."

Vieraslajiksi luokiteltu komealupiini on tienvarsien vakiokasvi. Vaikka lupiini kukkii näyttävästi, se on perhosille lähes hyödytön.

"Suomessa on vajaat 2 600 perhoslajia, eikä lupiini kelpaa ravintokasviksi juuri millekään niistä toukkana tai aikuisena perhosena. Lisäksi lupiini leviää tehokkaasti kaikkialle, myös perinnemaisemiin, ja syö elintilaa kasveilta, joita esimerkiksi juuri perhoset tarvitsevat", Saarinen kertoo.

Joillekin perhoslajeille tienpientareet ovat viimeinen oljenkorsi.

Esimerkiksi muurahaissinisiipi on elinympäristönsä suhteen erittäin vaatelias laji. Sen luontaisia elinympäristöjä ovat avoimet, hiekkapohjaiset, kuivat kedot.

Muurahaissinisiiven toukka käyttää ravintokasvinaan kangasajuruohoa, ja se elää suurimman osan toukka-ajastaan viholaismuurahaisen pesässä syöden muurahaisen munia ja toukkia.

"Sekä kangasajuruoho että tämä oikea viholaislaji vaativat riittävän avointa maastoa, ja sellaista löytyy Suomesta enää harvoista paikoista. Ne paikat ovat tienpientareita ja radanvarsia melkein kaikki."

Niityt ovat edelleen hupenemassa eikä niiden tekohengittäminen laajassa mitassa tule Suomessa onnistumaan, toteaa Saarinen.

Hänen mukaansa liikenneväyliä perhosten elinympäristöinä vähäteltiin pitkään, mutta nyt myös korvaavien elinympäristöjen merkitys on alettu ymmärtää.

Tienvarsien iso potentiaali voitaisiin Saarisen mukaan ottaa paremmin käyttöön.

"Tienpientareiden hoidossa voitaisiin siis ajatella liikenneturvallisuuden lisäksi luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä."