UUTISTAUSTA Ulkopoliittinen linjariita pinnan alla
Eurooppaa repii sotien jälkeisen ajan vaarallisin ulkopoliittinen kriisi, ja Suomessa pääministeri eroaa. Talous sakkaa, kasvu hiipuu, teollisuus kärvistelee – ja valtiovarainministeri saa kenkää. Ministeri toisensa jälkeen nousee Brysselin koneeseen.
Kukaan ei tiedä, millainen hallitus maassa on kesäkuussa.
Pinnan alla, suuren yleisön näkymättömissä maata jäytää ulkopoliittinen linjariita. Sen jakolinja ei kulje Suomen Nato-jäsenyyden kannattajien ja vastustajien välissä. Se ei myöskään kulje siellä, missä yhdet vaativat toimivampaa ja toiset heikompaa Eurooppaa – vaikka molemmat ongelmat ovatkin ulkopoliittisen kansantautimme etäispesäkkeitä.
Kyse on Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuresta linjasta: Suomalaisten oikeudesta päättää omasta yhteiskuntajärjestelmästään ja elämänmuodostaan ilman ulkopuolista väliintuloa. Jotta tämä voidaan taata, Suomen olisi säilytettävä oikeus päättää omasta turvallisuusratkaisustaan.
Hävityn sodan jälkeen voittajat rajoittivat tuntuvasti Suomen oikeuksia. Saksan kanssa ei enää saanut liittoutua, vakinainen armeija oli pidettävä pienenä ja siltä kiellettiin ”hyökkäykselliset” asejärjestelmät. Lopulliseksi sinetiksi saneltiin YYA-sopimus.
Itsenäisyys kuitenkin säilyi ja rajoitusten kanssa opittiin elämään.
Paasikiven-Kekkosen linjalla oli monta ulottuvuutta. Siihen sisältyivät Neuvostoliiton Suomea kohtaan tunteman epäluulon hälventäminen ja hyvien suhteiden rakentaminen. Siihen sisältyi myös Suomen taloudellisten ja poliittisten länsisuhteiden varovainen, mutta määrätietoinen lujittaminen. Lopulta sen avulla pyristeltiin menestyksellisesti irti kaikista Suomen itsenäisyyden rajoituksista.
Kaiken tämän alla kulki kansallisen yksimielisyyden juonne: Ulkopolitiikka oli hoidettava niin, ettei YYA-sopimukseen sisältynyt uhka sotilaallisesta yhteistoiminnasta Neuvostoliiton kanssa koskaan kävisi ajankohtaiseksi. Tämän pyrkimyksen välikappale oli puolueettomuuspolitiikka, pyrkimys pysyä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella.
Neuvostoliitto ei Suomen puolueettomuutta hyväksynyt. Mutta ei se sitä voinut estääkään etenkään sen jälkeen, kun Etykin päätösasiakirjassa oli nimenomaan taattu jokaisen osanottajamaan oikeus valita oma turvallisuuspoliittinen ratkaisunsa. Tätä takuuta ei Suomella enää ole. Se meni Krimin myötä samaan historian romukoppaan kuin koko sopimuspohjainen eurooppalainen turvallisuusjärjestelmä.
Tässä on linjariidan ydin: Eräiden mielestä ulkopolitiikkaa on yhä hoidettava ystävyyspolitiikan hengessä niin, ettei Suomen itselleen varaamaa niin sanottua Nato-optiota tarvitse koskaan käyttää.
Toisten mielestä Suomen on pidettävä lujasti kiinni oikeudestaan tehdä omat turvallisuusratkaisunsa siitä riippumatta, haetaanko Naton jäsenyyttä joskus tulevaisuudessa vaiko ei.
Tästä oikeudesta ei pidä luopua, vaikka hyvin tiedetään, ettei Venäjä enää meille tällaista oikeutta hyväksy.
Me olemme eläneet pitkään siinä omahyväisessä uskossa, että hyvät idänsuhteemme ovat taitavan ja oivaltavan suomalaisen diplomatian ansiota. Suurvalta ei kuitenkaan tee ulkopolitiikkaansa koskevia päätöksiä meidän sinisten silmiemme vuoksi. Sen lähtökohdat ovat aina laajemmat. Suomeen on pidetty hyvät välit, koska Ruotsia ei ole haluttu ajaa Natoon. Baltia on eri asia. Sen katsotaan yhä kuuluvan imperiumiin.
Ukrainan kriisin myötä suomalaisten Venäjää parhain päin ymmärtävät näkemykset ovat joutuneet outoon valoon, kun taas ne, jotka ovat pitkin matkaa varoitelleet Venäjän aikeista, ovat nyt nousseet arvoon arvaamattomaan.
Meidän neuvojamme ei kukaan enää kaipaa. Olemme yksin.
Meidän
neuvojamme ei kukaan enää kaipaa. Olemme yksin.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
