”Ikinä en ole mantereella asunut”
Ennen Haukkasalossa tultiin taloon sisään järven puolelta pääovista. Kuvassa Toini-mummo, Sakari ja Ilmi Myllymäki, veljekset Matti, Mauri ja Jouni sekä Lilja ja Ari Järvinen. Kuva: Viestilehtien arkistoKUHMOINEN (MT)
Pienessä saunatuvassa on lämmin. Lämmin on myös katse, jonka Ari ja Lilja Järvinen vaihtavat käpertyessään sohvannurkkaan.
Ollaan Kuhmoisissa, Haukkasalon saaressa Päijänteellä. Lilja on syntyperäinen saarelainen.
”Ikinä en ole mantereella asunut”, naurahtaa Lilja, 24, paljasjalkainen haukkasalolainen.
Saarella asutaan vain kolmessa taloudessa, vaikka loma-asuntoja onkin lähes 150. Jos yksikin talous muuttaa pois, Liljan työpaikka on vaakalaudalla.
”Olen lossikuski. Jos vakituisten asukkaiden määrä vähenee, valtionapua lossille ei saada. Ja silloin lossin toiminta olisi pakko lopettaa.”
Niin ei saa käydä, ajattelevat saarelaiset. Viime kesänä naimisiin mennyt pariskunta rakentaa parhaillaan saareen omakotitaloa. Hirsirunko on jo pystyssä. Tänä vuonna pitäisi päästä muuttamaan.
”Siihen asti tämä rantasauna saa kelvata. Ja hyvinhän tänne mahtuu. Tässä on samassa keittiö, olohuone ja makuuhuone”, esittelee Lilja pilkettä silmäkulmassa.
Lilja ryhtyi rakentamaan saunatupaansa vuonna 2010. Omin käsin ja veljien avulla. ”Saaressa selviää, kun ei pelkää työtä. Jos haluaa jotain, se on tehtävä itse.”
Tomera toteuttamistaktiikka on toiminut elämässä muutenkin. Vaikka saaressa ei puolisokandidaatteja juuri ole, sosiaalinen lossikuski ei jäänyt yksin. Heti seuraavana keväänä hän tapasi jämsäläisen Arin.
”Syyskuussa tulin tänne ensimmäistä kertaa hammasharja taskussa”, mies paljastaa.
Liljan perhe asuu saaren toisella laidalla, Haukkavuoren takana. ”Sieltä ei huuto kuulu, vaikka kuinka kovaa karjuisi. Sopivan kaukana, mutta riittävän lähellä.”
Liljan kotitilalla, Terva-ahossa, asuvat Liljan vanhemmat Ilmi ja Sakari Myllymäki, mummo Toini Myllymäki sekä pikkuveljet Jouni, Matti sekä Mauri. Isoveli Jaakko on muuttanut Jyväskylään.
”Karjaa ei saaressa ole ollut vuoden 1991 jälkeen, kun viimeinen maitotila lopetti. Tai onhan isällä lemmikkinä yksi poro.”
83-vuotias Toini-mummo asuu omassa huushollissaan talon toisessa päässä.
”Minä haluaisin olla yhtä sitkeä kuin hän”, tunnustaa Lilja.
Elämä saaressa on muuttunut melkoisesti. Muutoksen toi Haukkasaloon lossi, joka aloitti toimintansa vuonna 1993. Lossi tuotiin Päijänteeseen Saimaalta, Puumalasta.
”Ennen saaresta lähdettiin liikkeelle veneellä. Pelkkään liikkeelle lähtöön meni tunteja”, muistelee Lilja lapsuuttaan.
Kulttuurin murroksen näkyvä merkki ovat rakennusten paraatiovet. Terva-ahon pääsisäänkäynnit on rakennettu rannan puolelle, kun taas uusissa rakennuksissa paraatiovi osoittaa tien suuntaan. Ennnen kaikki talot rakennettiin mahdollisimman lähelle rantaa. Saaren keskiosa oli hiljainen.
”Teitä ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1987, kun lossia ryhdyttiin hankkimaan”, muistelee Sakari-isä.
Kun Kuhmoisten kunta pyysi muutama vuosi sitten mittaamaan paljonko tietä saaressa nykyään on, tulos yllätti kaikki.
”35–40 kilometriä. Ja koko ajan rakennetaan lisää.”
Työttömänä saaressa ei tarvitse olla. Siitä pitävät huolen mökkiläiset. ”Saaressa on hirveästi töitä. Tehdään uusia mökkejä ja vanhoja remontoidaan. Pikkuveljet meinaavat laittaa maansiirtofirman pystyyn, kun tulevat täysi-ikäisiksi. Pitää olla yrittäjähenkeä.”
Päijänteen jäällä on vain ohut kerros lunta. Nyt mennään tarkistamaan verkot. Aurinko paistaa vielä matalalta ja varjot ovat pitkät.
Avannot täytyy hakata tuuralla auki. Vesi on kirkasta ja hyistä. Kalastus ei ole täällä harrastus, vaan käytännön arkielämää.
”Toiset käyvät päivittäin K-kaupan liha- ja kalatiskillä, me käymme kokemassa verkot.”
Lilja kertoo aloittaneensa kalastuksen jo pienenä tyttönä. ”Harrastuksia täällä on vähän. Minusta on mukava tehdä hyödyllisiä asioita.”
Elämä saaressa kulkee omaa, rauhallista tahtiaan. Sen on oppinut jo tuore vävykin.
”Lounas ei kestä puolta tuntia tai tuntia, vaan vähintään kaksi tuntia. Ja sitten pitää juoda kahvit päälle”, naurahtaa Ari.
Lähteminen vaatii aina oman aikansa, vaikka lossi ja tiet ovat helpottaneet elämää.
Talviaikaan saaresta hurauttaa jäätietä mantereelle muutamassa kymmenessä minuutissa, mutta kesällä lossia joutuu odottelemaan.
”Ihan yhtä maitopurkkia hakemaan ei viitsi lähteä. Kun täältä lähdetään kauppaan, sitten mennään kunnolla. Ja aina kysellään pitääkö muille tuoda jotain”, Lilja muistuttaa.
STINA HAASO
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
