Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan
  • vierasyliö Kehitysavun syvin tavoite onruuan tuotannon lisääminen

    Suomen seitsemästä kehitysavun maasta kärjessä on Etiopia, kun maita mitataan YK:n inhimillisen kehityksen indeksillä. Se yhdistää kolme tekijää:

    kansantulon kasvun, terveydentilan paranemisen ja koulutuksen lisääntymisen.

    Inhimillinen kehitys on 2000-luvun Etiopiassa kohentunut 44 prosentilla. Toisena on Mosambik (32) ja kolmantena Tansania 29 prosentilla.

    Johtomaa Etiopian erityispiirre on sen maatalousvaltaisuus. Etiopian väestöstä 83 prosenttia

    asuu maaseudulla. Mosambikissa vastaava osuus on 62 ja Tansaniassa 74 prosenttia.

    Köyhässä Afrikan maassa maatalousvaltaisuus tarkoittaa

    ruoan tuotantoa, viljan kasvatusta, jokapäiväistä leipää ja ylipäänsä ruokaturvaa. Ne kaikki

    ovat Etiopiassa kohentuneet. Tällä on ilmeinen yhteys inhimillisen kehityksen indeksiin.

    Tyypillinen etiopialainen asuu noin hehtaarin kokoisella pientilalla. Tiloja on kaikkiaan

    13,5 miljoonaa. Ne tuottavat 97 prosenttia maan ruokakasveista (viljat, palko- ja öljykasvit).

    Etiopian pientilojen paaluvuosi on 1984. Niitä koetteli silloin ennen kokematon kuivuus. Perättäisten vuosien kuivuusjakso vei mukanaan myös viljan siemenet.

    Kun sissien kanssa sotiva hallitus ei pystynyt jakamaan uutta siemenviljaa, miljoona nälänhätään ajautunutta ylämaan viljelijää lapsineen jätti

    kotipeltonsa ja lähti vaeltamaan kohti kaupunkeja.

    Pika-apu pysäytti heidät

    leireihin. Nälänhätä poistui, mutta vain tilapäisesti.

    Samoihin aikoihin rikkaat maat, Suomi muiden mukana, lisäsivät Etiopian kehitysapua. Hankkeilla oli yhteinen tavoite.

    Viljasadot on saatava pysyvään nousuun, jotta vuoden 1984 nälkä ja pakolaisaalto eivät enää toistu.

    Etiopian maanviljelyä kehitettiin niin, että vettä säästyy ja maaperä hoituu. Pengerrykset ilmestyivät ylänkömaan peltomaisemaan, keräämään sadekauden yli pursuavaa kosteutta.

    Suomi oli mukana, kun jokilaaksojen ylärinteille viljeltiin energiapuuta. Juurillaan puut

    pysäyttivät rinnemaan kulumisen ja tekivät maaperän

    huokoiseksi. Sateet ohjautuivat

    enemmän pohjaveteen ja siten

    viiveellä alarinteiden viljamaille.

    Mitä Etiopian ruuan tuotannolle on tapahtunut suuren

    nälänhädän ja silloin käynnistyneen kehitysavun jälkeen?

    YK:n tarkat lukemat ovat

    vuodesta 1993, kun pohjoinen Eritrea oli irtaantunut emämaasta. Etiopian vuotuinen

    viljasato oli silloin 5,3 miljoonaa tonnia. Vuonna 2011 viljasato oli 17,8 miljoonaa tonnia eli yli kolminkertainen alkulukemaan verrattuna.

    Tärkeämpi on ruokaturvan paraneminen.

    Köyhässä Afrikan maassa ruokaturvan yksinkertainen mittari on henkeä kohti laskettu

    vuotuinen viljasato. Vuonna 1993 etiopialaisia oli 53,5 miljoonaa. Vuonna 2011 väkiluku oli noussut 88,4 miljoonaan. Silti viljan tuotanto kasvoi nopeammin kuin väestö lisääntyi. Ruokaturva oli 99 kiloa jakson alussa ja 201 kiloa jakson lopussa.

    Etiopian esimerkki näyttää, että kehitysapu kannattaa pitää juurillaan, tavallisia pientiloja

    auttavassa maa- ja metsätaloudessa. Pientilojen ruuan tuotannon nostaminen on

    kehitysavun syvin tavoite.

    Tämän tiedosti YK:n ruoka-

    ja maatalousjärjestö FAO:n pääjohtaja jo vuonna 1950. Hän varoitti sodanjälkeisessä tilanteessa, että kaksi kolmasosaa ihmiskunnasta on ajautumassa elinikäiseen nälänhätään.

    Onneksi FAO, muut kehitysapuun osallistuneet sekä apua saaneet Aasian ja Afrikan

    maiden pientilat pystyivät

    torjumaan tämän.

    Kaikkialla kehittyvissä

    maissa yrittäjyyden alkukoti

    on yksityisillä pientiloilla.

    Kun niiden ruokaturva nousee

    riittävästi, alkaa syntyä ylijäämää. Kun on mistä jakaa, syntyy sosiaalista hyvinvointia.

    Se nostaa YK:n inhimillisen

    kehityksen indeksiä. Se nosti

    Etiopian ykköseksi Suomen seitsemän kohdemaan joukosta.

    Millä tasolla Suomen yksinkertainen ruokaturva on Etiopiaan verrattuna? 2000-luvulla se oli nelinkertainen, keskimäärin 719 kiloa henkeä kohti vuodessa. Siitä riitti viljaa paitsi leiväksi, myös karjalle ja vientiin.

    Lähellä kehitysmaan ruokaturvaa olimme silti 1900-luvulla

    kahdesti. Ruokaturva oli alle 300 kiloa heti itsenäistymisen jälkeen. Toinen hälyttävä

    kausi oli sodan jälkeen, kun jouduimme luovuttamaan kaksitoista prosenttia pelloistamme Neuvostoliitolle.

    Vuonna 1946 ruokaturvamme oli alimmillaan 210 kilossa.

    Pysyvästi pääsimme yli 300

    kilon vasta 1950-luvun lopussa.

    Entäpä varsinaisen Vilja-Suomen pohjoispuolella,

    paljonko siellä tuotetaan nyt viljaa vuotta ja henkeä kohti?

    Hyvä jos saman verran kuin Etiopiassa.

    Kysymys on kuitenkin tänään posketon. Kehittynyt Suomi on osannut viimeisen sadan vuoden aikana järjestää taloutensa niin, että vilja ja muu ruoka kulkevat takuuvarmasti maan eri osista toisiin.

    Afrikassa tällainen järjestely vielä ontuu. Vaikka viljaa

    tuotettaisiin keskimäärin

    riittävästi, nälänhädän uhka on jossain päin maanosaa lähes

    jokavuotinen ilmiö.

    Osaksi se edelleen johtuu siemenviljan hetkellisestä puutteesta. Myös tämän jakeluongelman poistamiseksi

    kehitysapua on annettava

    Afrikalle edelleen.

    VELI POHJONEN

    Kirjoittaja on maatalous- ja

    metsätieteiden tohtori.

    Avaa artikkelin PDF