Etenkin maaseudulla ajokortin hankkimista pidetään edelleen tärkeänä. Kuva: Jaana Kankaanpää
Moni kaupunkilainen luulee pärjäävänsä ilman: Tartu oman elämäsi rattiin!
Nuori pari katsoo toisiaan synnärin ulko-ovilla ja katsoo välissään turvakaukalossa tuhisevaa tuoretta elämän alkua. Millä nyt sitten kuljetaan neuvolaan, mummolaan, päiväkotiin?
Kun tämä kansalaistaito on hankittu, nuoren vapausaste nousee ainakin maaseudulla. Kuva: Kankaanpää JaanaMistä tietää olevansa keski-ikäinen? No siitä, että alkaa sylkeä suustaan tällaisia fraaseja: ”Kyllä ennen oli asiat niin paljon paremmin!”
Ajokortin hankkiminen oli pikkupaikkakunnan nuorelle vapauden symboli 1990-luvun alussa. Se oli tärkeämpi etappi kuin täysi-ikäisyys. Eihän sitä päässyt syrjäkyliltä perjantaiksi edes diskoon, jollei ollut ajokorttia ja autoa käytössä.
Opetusluvan hankkimista laskelmoitiin hartaasti. Ajo-opettelu aloitettiin ajoissa ja kirjalliseen kokeeseen ilmoittauduttiin heti ensimmäisellä mahdollisella hetkellä, jotta inssiin pääsi sitten saman tien 18-vuotissynttäreiden jälkeen.
Auta armias, jos reputit! Kun kortti oli plakkarissa, maailma aukeni aivan uudella tavalla.
Eikä mennyt aikaakaan, kun isäni kyllästyi kuljettamaan kauppakasseja ja vaippapaketteja polkupyörän ohjaustangolla roikottaen.
Toista on meno tänä päivänä. Maaseudun Tulevaisuus kertoi juuri (MT 4.4.), että vain puolet 18 vuotta täyttäneestä ikäluokasta hankkii ajokortin. Pääkaupunkiseudulla niin tekee huomattavasti harvempi.
Monissa ammateissa kuitenkin ajokortti on tarpeen. Maaseudun Tulevaisuuden kesätoimittajiltakin kysytään haastattelussa ajokortin perään. Kyllä, meidän juttujemme kohteet sijaitsevat usein maaseudulla ja sinne ei aina pääse julkisilla.
Vaikka päätyisikin tekemään siistiä sisätyötä kaupungin keskustassa ja voisi kulkea aina ratikalla töihin, se ei takaa, etteikö koskaan elämässään tulisi tarvitsemaan ajokorttia ja autoa.
Elämässä tulee eteen hetkiä, jolloin ajolupa ja kyky tarttua rattiin osoittautuvat välttämättömyydeksi.
Yksi käänteentekevistä hetkistä on se, kun nuori pari katsoo toisiaan synnärin ulko-ovilla ja katsoo välissään turvakaukalossa tuhisevaa tuoretta elämän alkua. Millä nyt sitten kuljetaan neuvolaan, mummolaan, päiväkotiin – ja mihin ne kaikki vaippapaketit laitetaan ja vessapaperipaalit?
Omat vanhempani kokeilivat arkea meikäläisen kanssa hetken aikaa ilman autoa keväällä 1976. Ei mennyt aikaakaan, kun isäni kyllästyi kuljettamaan kauppakasseja ja vaippapaketteja polkupyörän ohjaustangolla roikottaen. Niin tuli meidän talouteemme punainen Opel Kadett.
Myös elämän loppupäässä ajokortti ja auto saattavat näytellä merkittävää roolia. Varsinkin, jos asutaan syrjemmällä.
Tuttavaperheen leskirouva kertoi joutuneensa hankalaan rakoon, kun puoliso yllättäen kuoli. Pariskunnan työnjako oli ollut tiukka: mies ajaa ja nainen istuu repsikan paikalla. Kun lapset asuivat kaukana, kauppaan ja apteekkiin päästäkseen rouvan oli lähdettävä autokouluun.
Vuosikymmeniä jatkunut tapa on tuttu monille suurten ikäluokkien pariskunnille. Jos kuskia ei jonain päivänä sitten olekaan, lesken on kirjaimellisesti tartuttava oman elämänsä rattiin.
Ajokortin hankkiminen pitäisi luokitella samanlaiseksi kansalaistaidoksi kuin uimataito.
Vaikkei omaa autoa hankkisikaan tai haluaisi sittemmin ajaa autoa, autokoulun käymisestä ei ole haittaa kenellekään. Liikennesääntöjen osaaminen ja liikenteen ymmärtäminen voi pelastaa henkiä.
Ja jos se kortti on kerran hankittuna, myöhemmin elämässä autolla ajaminen ei olekaan enää kynnyskysymys.
Kirjoittaja on Maaseudun Tulevaisuuden toimituspäällikkö.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
