Morsiamella kolme hääpukua ja musta peruukki – Marjo Seki avioitui Japanissa kahdesti: "En kerrasta viisastunut"

Marjo Seki ei voi sietää Suomessakin yleistyneitä sushi-buffetteja. joissa sushista on tehty pikaruokaa. Hän oikaisee myös, että sushiriisi on ihan tavallista riisiä, johon on vain lisätty etikka-sokeriseos. Kuva: Pentti Vänskä

Kun Marjo Seki, 63, erosi ensimmäisestä aviomiehestään, jonka kanssa hänellä oli 1- ja 4-vuotiaat lapset, hän harkitsi paluuta Suomeen. "Kun mainitsin äidille, että mitä jos tulisin Suomeen, niin äiti sanoi, että kun sinne oot menny, niin pysy siellä", Marjo kertoo ajasta, jolloin hänellä oli yksinhuoltajana vaikeaa.

Niinpä Marjo avioitui uudelleen, osaksi viisumien takia, ja jäi vielä Japaniin, minne rakkaus oli hänet aikanaan vienyt. Ulkomailla olo venähti kahdeksikymmeneksi vuodeksi.

Lapsuutensa Marjo vietti pienessä Komean kylässä Heinolassa. Kansakouluun ja kauppaan oli viisi kilometriä ja Heinolan keskustaan 25 kilometriä. Kotitilalla oli pari, kolme lehmää, ja Marjo oli viidestä tyttärestä nuorin.

Jo pikkutyttönä Marjo haaveili, että isona hän lähtee jonnekin kauas. Haave toteutui, kun Marjo ylioppilaaksi päästyään rakastui japanilaiseen poikaan ja reissasi tämän kanssa Japaniin.

"Äiti oli ihan kauhuissaan. Koskaan ei enää nähdä, hän itki, kun lähdin", Marjo kertoo. Hän oli juuri päässyt ylioppilaaksi kuuden ällän arvosanoin ja olisi tuohon aikaan, 1970-luvulla, päässyt opiskelemaan minne vain.

Kotitilalla Suomessa ruuanlaitto ei ollut kiinnostanut Marjoa, mutta Japanissa hän innostui siihen, koska resepteistä hän oppi japanin kieltä anoppinsa opastuksella tämän keittiössä. Poikaystävä oli teollisuussukeltaja ja viikot poissa.

Ruuanlaitosta tuli niin mieluisaa, että myöhemmin Marjo perusti Yokohamaan suomalaisen Karelia-baarin ja Suomeen palattuaan Tampereelle japanilaisen Maruseki-ravintolan. "Että poikani saisivat täällä japanilaista ruokaa", Marjo perustelee ravintolan syntyä.

Japanissa Marjo palveli baarissa asiakkaita tiskin takaa, missä lattia oli alempana kuin se, missä asiakkaat seisoivat. Olisi ollut noloa, jos asiakas olisi joutunut katsomaan ylöspäin. Liikemiehet tulivat drinkille töiden jälkeen, ja juoman kanssa tarjottiin aina jotain syötävää. Tapana oli myös, että asiakas ostaa koko pullon, olipa juoma sitten viskiä tai konjakkia, ja avattu pullo jää odottamaan asiakasta seuraavaan päivään.

"Koska en meinannut muistaa asiakkaiden japanilaisia nimiä, kirjoitin pullon etikettiin suomeksi vaikka että isomahainen ja viikset", Marjo nauraa.

Baarissa laulettiin karaokea, jota japanilaiset rakastavat ja niin Marjokin. Hänellä on yhä karaokelaitteet kotonaan.

Alussa japanin kieli oli Marjolle kuin hepreaa. Bussissa piti laskea pysäkkejä, että tiesi, missä jää pois, kun ei ymmärtänyt opasteiden kirjoitusmerkkejä. Kaupassa myyjät juoksivat karkuun, kun Marjo yritti englanniksi kysyä, mikä tuote on kyseessä. Japaninkielisestä pakkaustekstistä se ei selvinnyt.

Noin vuodessa Marjo oppi puhumaan japania, mutta kului useampi vuosi ennen kuin hän pystyi lukemaan ja kirjoittamaan sitä. Myöhemmin hän suoritti kaksivuotisen yliopistotutkinnon ja opetti japanilaisessa koulussa kansainvälisyyskasvatusta ja englantia.

Marjo Sekin laittama sushi on juhlaruokaa ja se tarjotaan huoneenlämpöisenä vaikkapa tähän tapaan kulhosta. Kuva: Pentti Vänskä

Japanissa Marjolle syntyi herra Suzukin kanssa kaksi poikaa. Myöhemmin pari erosi ja Marjo meni uusiin naimisiin herra Sekin kanssa. "En kerrasta viisastunut", hän vitsailee.

Häät olivat erikoinen kokemus. Marjolla on oljenvaaleat ohuet hiukset, mutta hääkuvassa hän on mustatukkainen. Syy on siinä, että häissä morsian pukeutuu kolmeen eri pukuun eikä vaatteidenvaihdon välissä ehdi laittaa hiuksia, joten morsiamilla on valmiiksi kammatut mustat peruukit. "Koska morsian halutaan näyttää mahdollisimman kauniina", Marjo hymyilee.

Järjestetyt avioliitot ovat tavallisia. Häissä avioparin vieressä istuu puhemies, jonka vastuulla on avioliiton onnistuminen. Avioeroja on vähän eikä avoliittoa pidetä sopivana.

Toinenkin liitto osoittautui pettymykseksi, sillä mies oli lähes aina töissä tai seurusteli työtovereidensa kanssa.

"Japanissa on sanonta: kala, joka on pyydystetty, ei tarvitse ruokaa. Eli kun mies oli saanut minut, niin se riitti hänelle."

Miehet menevät Japanissa usein työpäivän jälkeen laulamaan karaokea tai golfaamaan ja vaimot hoitavat kodin ja lapset. Kesälomaa on yksi viikko.

"Vaimot eivät yleensä käy töissä. He tekevät aamiaisen miehelleen ja huolehtivat, että housut on prässätty ja kengät kiiltävät. Työmiehetkin pukeutuvat pukuun, jonka he vaihtavat vasta työmaalla haalareihin."

Marjo kävi töissä, mutta se annettiin anteeksi, koska hän oli ulkomaalainen.

Nykyisin Marjo Seki jakaa arkeaan Markku Hemmilän kanssa. Pariskunta rentoutuu muun muassa retkeilemällä. Kuva: Pentti Vänskä

Koulun kansainvälisyyskasvatuksen tarkoituksena oli tutustuttaa japanilaisia lapsia suhtautumaan luonnollisesti ulkomaalaisiin. Marjo oli siihen hyvä opettaja, koska jo hänen ulkonäkönsä poikkesi niin paljon aasialaisesta.

"Koulussa tytöt ihailivat hiuksiani, kun ne olivat niin ohuet. He pyysivät niitä muistoksi. Eräs kuusivuotias poika tuli eteeni ja kysyi, miksi opettajalla ei ole ihmisen silmät, ne ovat niin kammottavan väriset", sinisilmäinen Marjo kertoo.

Marjoa kävi japanilaiset koululaiset sääliksi. Koulussa on kesälomaa kuukausi ja kymmenen päivää, mutta joka päivälle on omat tehtävänsä ja äiti valvoo, että lapsi tekee ne.

Alkuaikoina Marjo matkusti Suomeen vain kerran kolmessa vuodessa, sillä lennot olivat kalliita. Myöhemmin kotimaanmatkat olivat jokavuotisia, ja avioeron jälkeen vuonna 1996 Marjo palasi poikineen Suomeen asuttuaan Japanissa kaksikymmentä vuotta.

Kotimaahan paluu oli vaikeampi kuin ulkomaille muutto. Monet asiat olivat täällä muuttuneet. Lisäksi oli noloa kysyä itsestään selviä asioita, kun oli suomalaisen näköinen, muttei osannut. Kuten vaikka tankata autoa.

"Japanissa huoltoasemalla auton ympärille tulee heti kolme ihmistä: yksi tankkaa, toinen kiillottaa tuulilasin ja tarkistaa renkaat, kolmas tyhjentää roskapussin. Heille maksetaan ikkunasta ja he tarkistavat, että asiakas pääsee jatkamaan matkaa."

Niinpä Marjo oli pulassa, kun hän ajoi kylmälle huoltoasemalle ja olisi pitänyt itse tankata. Onneksi paikalle sattui avulias suomalainen.

Suomessa Marjo nautti erityisesti luonnosta, sillä Tokiossa oli pitänyt matkustaa kauas päästäkseen metsään. "Ja jos jossain oli järvi, niin siellä veneet kolhi toisiaan. Lääkäri määräsi stressaantuneille metsäkävelyä tai metsäkuvien katselua."

Japanissa Marjo kaipasi erityisesti suomalaista luontoa. Siellä lääkäri saattaa määrätä potilaalle kävelyä metsässä tai metsäkuvien katselua. Kuva: Riitta Mustonen

Nyt Marjo on asunut jo 25 vuotta jälleen Suomessa ja pitänyt pari vuotta yhtä Markku Hemmilän kanssa, jonka hän tapasi Tinderissä. Pariskunta asuu Kouvolassa.

Marjon toinen poika jatkoi Marjon perustamaa ravintolaa Tampereella, kunnes joutui lopettamaan sen muun muassa raitiovaunutyömaan ja halpojen sushi-buffet-ravintoloiden paineesta. Poika opiskelee koodariksi ja toinen poika on insinööri. Marjolla on myös kaksi lapsenlasta.

Vuosia Japanissa Marjo pitää elämänsä rikkautena, vaikka Suomessa onkin nyt hyvä olla.

Korona-aikana Suomessa yleistynyt maskien käyttö oli Marjolle jo Japanista tuttua. "Oli aika kiusallista, kun tunnin junamatkalla seistiin kuin sillit suolassa eikä pystynyt edes niistämään, kun on maski." Sitä tungosta Marjo ei kaipaa.

• Julkaissut kirjan Okazu – japanilaista kasvisruokaa Heikki Valkaman kanssa (Teos 2021) sekä omakustanteita, kuten Kurkistus viuhkan taakse.
• Asui Japanissa vuosina 1976–1996.
• Perusti Tampereelle japanilaisen Maruseki-ravintolan vuonna 2000.
• Avoliitossa, kaksi aikuista poikaa, 1- ja 8-vuotiaat lapsenlapset.
• Kotoisin Heinolasta, asunut 20 vuotta Japanissa.
• Kaipasi Japanissa asuessaan ruisleipää, salmiakkia, silliä, näkkileipää, marjoja ja puuroja.