
Aiemmin Karjalassa ilmestyi kalevalamitassa runoutta, jossa kehutiin Stalinia ‒ nyt Venäjän sotabloggarit syytävät tekaistuja tarinoita veljeskansasta somessa
Propaganda saa tilaa Venäjällä, koska suomalaisten yhteydenpito Itä-Karjalan tutkijoihin ja kulttuurilaitoksiin on poikki. Nyt jos koskaan tarvitaan rajaseudun historian tuntemusta, sanovat historiantutkijat.
Pyhäjärven Lahjoitusmaatalonpoikien patsas paljastettiin marraskuussa 1936 Viipurinläänin Pyhäjärven kunnassa. Luonnonkivirappusia peruskorjataan talkooporukalla kuvassa vuonna 2019. Kuva: Pertti HakanenUkrainan sota lamaannutti käytännössä kaiken sellaisen yhteistyön, missä Venäjän valtio voi olla osallisena. Se tarkoittaa monia tutkimuslaitoksia ja instituutioita, joiden asiantuntijoihin ja arkistoihin suomalaisten yhteydet menivät poikki.
Helsingin yliopiston dosentti Joonas Ahola oli tutkinut useita vuosia Neuvostoliitossa toisen maailmansodan molemmin puolin syntyneitä kalevalaisia runoja, joita hän löysi varsinkin Petroskoista Karjalan tiedekeskuksesta. Vastikään ilmestynyt tietokirja Neuvosto-karjalainen runous kertoo, kuinka perinteestä tuli osa Stalinin hallinnon propagandaa.
Ennen Ukrainan sotaa hänellä oli käsitys, että aiemmin julkaisemattomia runoja voitaisiin julkaista osana tietokirjaa. Sodan alettua kustantaja Karjalan Sivistysseura lähetti pyynnön julkaista runot, mutta se evättiin.
Seuran puheenjohtaja Seija Jalagin kertoo, että monenlaisissa yhteistyökuvioissa vierailtiin ja pidettiin yhteyttä puolin ja toisin. Vielä korona-aikanakin se onnistui verkon kautta.
Oulun yliopiston historiantutkijana hän kokee esiripun laskeutumisen itärajalle myös työssään.
Historiaa katsotaan hyvin yleisesti valtioiden näkökulmasta. ”Karjala on rajamaa, josta puhutaan usein kliseisesti että se on idän ja lännen rajalla. Silloin unohtuu, että alueella asuville ihmisille on muodostunut vuosisatojen kuluessa myös yhteistä historiaa.”
Nykysuomalaisille Karjala tarkoittaa ennen kaikkea Suomen puolella olevia maakuntia ja siirtokarjalaisuutta. Kun Karjalan menetyksestä tuli kansallinen, yhteinen uhri itsenäisyydelle, on olemassa monta eri Karjalaa.
Historia toistaa tavallaan itseään. Suomeen saapui Venäjän vallankumouksen jälkeen etenkin vuonna 1922 suuri joukko pakolaisia Itä-Karjalasta sekä hieman aiemmin Inkerinmaalta.
”On tavattoman surullista, että on tavallaan sama tilanne kuin sata vuotta sitten. Perheet ja suvut hajosivat, kun raja sulkeutui. Saattoi mennä kymmeniä vuosia, ennen kuin tänne tulleet löysivät yhteyden uudelleen perheenjäsenten kanssa.”
Jalagin korostaa, että vaikka yhteistyö yhteisöjen ja instituutioiden kanssa on poikki, yksityishenkilöillä on toki itärajan taakse kontakteja.
Monilla Venäjällä asuvilla on hänen mukaansa vaikeaa. ”On ihmisiä, jotka eivät tue eivätkä kannata Putinin hallintoa ja järjestelmää, mutta on valtava riski ruveta vastustamaan sitä. Kun yhteydet menivät sodan alettua niin pian poikki, he huolestuivat, miten suomalaiset suhtautuvat heihin sukulaisina ja yhteistyökumppaneina”, hän toteaa.
Joonas Ahola toteaa Jalaginin tavoin, että kaikki kulttuurinen yhteistyö on samalla myös työtä rauhan ja vakauden eteen. ”Ammatillinen yhteydenpito loppui lähes kertaheitolla. Kun yhteyksiä nyt katkeaa, ne joutuu joskus rakentamaan uudelleen. Ja nyt ei kukaan tiedä, kauanko tämä vaikuttaa.”
Saattaa jopa käydä niin, että nykyinen tutkijasukupolvi ei enää ole työelämässä, jos kylmä sota jatkuu pitkään. Silloin yhteydet pitää aloittaa kokonaan alusta.
Folkloristiikan tutkijana Joonas Ahola toivoo, että tiedekeskus julkaisi itse aineistoja, joita hänkin tarkasteli. Näin tutkimustyö voisi jatkua myös Suomen puolella. Tilanne koskee luonnollisesti myös monia muita tieteen haaroja.
Punaisella väritetty kartta osoittaa Venäjän puoleisen Karjalan alueen, johon kuuluu Vienan Karjala ja Aunuksen Karjala. Kuva on Joonas Aholan teoksesta Neuvosto-kalevalainen runous. Perinne ja propaganda neuvosto-Karjalassa 1937-1963. Kuva: Karstein VolleKarjalan Sivistysseura on lisäksi julkaissut viime vuosina rajaseudun yhteistä historiaa sekä suomen että venäjän kielillä. Viisi kirjaa on jo ilmestynyt ja kaksi on piakkoin tulossa. Julkaisutoiminta jatkuu itsenäisesti rajan eri puolilla.
Historian esiin tuomiselle, jota myös tietokirja neuvosto-kalevalaisesta runoudesta edustaa, on Saija Jalaginin mukaan enemmän tarvetta kuin koskaan, koska Venäjän johto käyttää kaikenlaisia tulkintoja historiasta oikeuttaakseen omia tavoitteitaan.
”Kun erot ovat niin isot henkisesti ja historiallisestikin, ihmisten voi olla vaikea ylipäätään ymmärtää, mistä niin erilaiset historian tulkinnat kumpuavat. Siksi kannattaa ainakin yrittää tutustua toisen ajatusmaailmaan.”
Neuvosto-kalevalainen runous on aiemminkin jäänyt vähälle tutkimukselle. Suomalaisille Kalevala oli osa itsenäistymistä edeltävää kansallista heräämistä ja kansallisromanttisen tyylin ydintä. Siihen liittyi täällä vahva tunnelataus, jota toisaalta vahvistunut äärioikeisto myös käytti 1920-luvulla omiin tarkoituksiinsa.
”Sitten tuli sota arkkivihollisen kanssa. Karjalassa ilmestyi kalevala-mitassa runoutta, jossa kehutiin Stalinia. Se oli karu löytö. Uskon, että tunneside aiheutti sen, että runouden tutkimus jätettiin meillä sivuun”, Joonas Ahola summaa.
Lisäksi runot eivät mahtuneet folkloristiikassa silloin käytettyihin perinteen määritelmiin. Kirjallisuuden tutkijatkin vieroksuivat niitä. Kun perinteen uusiokäytöstä esimerkiksi matkailussa ja taiteessa kiinnostuttiin uudelleen 1980-luvulla, itärajan takana toisen maailmansodan kahta puolen syntynyt runous jäi taas katveeseen.
”Se jäi väliinputoajaksi ja unohtui. Sille myös jäi stigma kalevala-mitan vahvan symbolisen kansallisen merkityksen vuoksi. Eikä se ole mikään ihme, kun Neuvostoliitto oli oikein provosoinut ja hämmentänyt aiheella.”
Vaikka Neuvostoliitto oli toisen maailmansodan voittajavaltio ja tuli hyväksytyksi kansainväliseksi toimijaksi, Stalinille muun maailman hyväksyntä ei ollut oleellista. Päinvastoin Neuvostoliiton johto jatkoi naapureidensa ja myös omien vähemmistöjensä sortoa, mihin liittyi kirjoittaa niiden historiaa uudelleen. Ajauduttiin kylmään sotaan.
Pyhäjärven Lahjoitusmaatalonpoikien patsaan alkuperäisessä tekstilaatassa luki näin: "Kolmen vuosisadan uhka, kidutus, karkoitus, ja kuolema ei saanut Pyhäjärven talonpoikia lähtemään isiltä perimiltään konnuilta. Oikeuden ikuisuuteen uskoen he taistelivat jälkipolville voiton. Heidän jälkeläisensä ovat pystyttäneet tämän muistomerkin isiensä pelloilta kootuista kivistä.” Kuva portaiden kunnostuksesta vuodelta 2019. Kuva: Pertti HakanenJoonas Ahola on omaa tutkimustaan tehdessä havainnoinut nyky-Venäjän eristäytymistä. Aivan suoraa vastinetta kahdelle aikakaudelle Ahola ei ole kulttuurista löytänyt. Neuvosto-kalevalainen runous oli niin omintakeinen, omaan aikaansa istunut propagandistinen tuote.
”Sitä voi kuitenkin käyttää ikkunana myös tämän päivän ymmärtämiseen historiallisena vinkkelinä ilmiöstä.”
Stalin käytti runonlaulajia esikuvina sille, että he olivat omaksuneet kommunismin ajatukset. Nämä "käänsivät" propagandaa kielellisesti karjalaisten perinteisiin sopiviksi ja istuttivat aatetta arkiseen kolhoosien elämään. Siten aatteiden oli tarkoitus tulla kansalaisille helpommiksi hyväksyä.
Ilmiö on lähellä sosiaalista mediaa, jossa nykyihmisiä manipuloidaan sisällöin, jotka edustavat muutettua totuutta.
”Somesta löytyy paljon ihan tavallisia ihmisiä, jotka välittävät Venäjän hallinnon viestejä ja puhuvat esimerkiksi tavalla, joka tukee sotaa.”
Sotabloggareita voi siis tavallaan ajatella nykyajan propagandarunojen laulajina.
Kansanperinteentutkija Joonas Aholan kirja käsittelee neuvostokalevalaista runoutta. Teos osoittaa, että perinteiseen karjalaiseen runoaiheistoon upotettiin sosialismia. Kuva: Karstein VolleKarjalan Sivistysseura sekä työ karjalan kielen ja perinteiden eteen ovat historiantutkijan näkökulmasta selvinneet niin sortokausien, Venäjän vallankumouksen, Suomen sisällissodan ja 1920-luvun oikeistoradikalismin, toisen maailmansodan ja kylmän sodan vuosikymmenet.
Resilienssiä eli sietokykyä siis löytyy, vaikka nykyajan ihmisten aikakäsitys rajoittuu pahimmillaan jonnekin muutaman vuorokauden kestävien somekiistojen ja talouden neljännesvuosikatsausten välimaastoon.
”Jos tavalliset ihmiset eivät tunne historiaa, sitä voidaan alkaa käyttää noutopöytänä, josta poimia itselle sopivia asioita”, Seija Jalagin sanoo.
Tulokset ovat nähtävissä karuimmin Venäjällä, mutta venäläisten trollitehtaiden vaikutus salaliittoteorioihin ja muihin poliittisiin vaikuttamisyrityksiin on todistettu meilläkin.
Sen sijaan jos uskalletaan ja osataan katsoa noutopöytien yli ja ohi, nähdään yhteinen historia. ”Itäkarjalaisten ja inkeriläisten vaiheet ja olemassaolo Suomessa edustavat sitä. Me olemme elävä esimerkki yhteisestä historiasta.”
Joonas Ahola: Neuvosto-kalevalainen runous. Perinne ja propaganda neuvosto-Karjalassa 1937-1963. Kuvitus Karstein Volle. Karjalan Sivistysseura ry. 2023. 451 sivua.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat






