Elämä vaikuttaa jälkeenpäin loppuun saakka mietityltä jatkumolta, kun todellisuudessa kyse on usein pienten sattumusten ja kohtaamisten ketjusta.
Tämä pätee suurelta osalta myös Kaustiselta kotoisin olevan näyttelijän Antti Timosen elämänkaareen. Ollessaan ensimmäisellä luokalla koulussa hän näki ilmoituksen, jossa haettiin tanhukerhoon harrastajia. Eipä aikaakaan, kun naapurintyttö tuli kolkuttamaan ovea ja pyysi kerhoon tanssipariksi.
”Sanoin, etten missään tapauksessa lähde.”
Tytön poistuttua Timosen äiti pohti ääneen, että toki päätät itse mutta itse hän olisi lapsena tarttunut tilaisuuteen. Timonen muutti mielensä ja aloitti aina 20-vuotiaaksi jatkuneet tanhut, jotka saivat lisäulottuvuuden lauluharrastuksesta. Samalla ne ohjasivat nykyiselle uralle.
Timosen mielestä keskeisintä kaikessa oli, että esiintymisvietti heräsi.
”Kun sitä ruokkii, se vaan kasvaa muttei koskaan tyydyty.”
Hän lisää, että myös kiinnostus järjestötoimintaan alkoi kansantanssien ansiosta. Mies valittiin Kaustisen nuorisoseuran johtokuntaan jo 12-vuotiaana. Sen jälkeen hän edusti kollegoita lähes kaikkialla, minne tie vei: oppilaskunnassa, ylioppilaskunnassa, Teatterikorkeakoulun osakunnassa, työpaikan luottamushenkilönä, Näyttelijäliiton hallituksessa...
Tämän vuoden alussa Timonen aloitti Näyttelijäliiton puheenjohtajana. Se nappaa työviikosta pari päivää ja tulee perheenisän arkeen iltaisin sen verran kuin itse sallii.
Edunvalvonta on samaa kuin minkä tahansa liiton puheenjohtajalla, mutta monia aloja pienemmin resurssein: työehtosopimuksia ja free-jäsenten etujen vaalintaa, ammatti-identiteetin vaalimista ja vaikuttamista päättäjiin.
Näyttelijät tahtoisivat muutoksia muun muassa tekijänoikeuksiin, sillä Suomessa näyttelijä myy oikeudet tallenteisiin usein kerralla kaikki. Timonen kiittelee entistä kulttuuriministeriä Antti Kurvista tämän tarmokkuudesta uudistaa tekijänoikeuslakia.
Toinen muutosta vaativa asia on syrjintä, vaikka se lienee useammin ajattelemattomuutta kuin tahallista.
”Ihonväriltään kantasuomalaista poikkeavat ovat huomanneet saavansa kutsun koe-esiintymisiin vain, jos rooliin tarvitaan joku edustamaan etnistä vähemmistöä. Jos ei etsitä esimerkiksi punapäistä näyttelijää, luulisi sitten minkä tahansa muun hiusten värin kelpaavan.”
Suvaitsevaisuus on vahvasti esillä myös Helsingin Kaupunginteatterin uusimmassa suurproduktiossa Priscillassa, jossa Timonen esittää juontajaa ja on mukana lähes jokaisessa joukkokohtauksessa.
”Priscilla on selvästi iso juttu sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille. He saavat 2–3 tunnin ajan olla esillä ilon ja riemun kautta.”
Näytelmän loppuhuipennuksessa päähenkilön lapsi hyväksyy isänsä erilaisuuden, ja siinä kiteytyy Timosen mukaan paljon.
”Lapselle erilaisuus ei ole ongelma. Viesti on selvä kaikille: näemme teidät aivan samanlaisina ihmisinä kuin muutkin.”
Omaa lapsuutta Kaustisella leimasi Timosen mielestä yhtä lailla turvallisuus ja suvaitsevaisuus, joskin pienessä kylässä elää myös tasapäistämisen ilmapiiri.
”Joskus tuli kuittailuja isoilta pojilta kansantanssin vuoksi. Eivät ne paljon pystyneet elämää häiritsemään, sillä tanhua harrastettiin paljon.”
Lukiossa hän harkitsi vahvasti lääkärinuraa, mutta rehtori kehotti harkitsemaan kaksi kertaa. Tämä oli huomannut nuorukaisen esiintymisvietin liki vamman kaltaiseksi pakkomielteeksi.
Kipinää näyttelijänuralle antoivat kymmenkesäisestä saakka myös Vesa-Matti Loirin hahmot ja toisaalta Jouko Turkkaan liitetyt kohut.
”Turkan ansiosta jopa 10-vuotias kaustislainen tiesi, että teatterikoulu on olemassa ja sinne voi päästä opiskelemaan näyttelijäksi.”
Helppoa se ei ollut, sillä vasta neljäs kerta avasi koulun ovet Timoselle vuonna 1999.
”Ajattelin, että tuo on viimeinen yritykseni. Jos ovet eivät aukea, hakeudun alalle jotain toista kautta.”
Teatterikorkeakoulu ei alussa täyttänyt odotuksia, vaan Timonen kertoo voineensa ensimmäisen vuoden huonosti. Mielessä oli jopa opiskelujen lopettaminen ja paluu kotiseudulle.
”Minulla oli isoja vaikeuksia sopeutua. 16 oppilaan tiiviissä ryhmässä kesti aikansa löytää paikka sisäisessä dynamiikassa. Lisäksi kyseenalaistin, olinko riittävän hyvä ja toisaalta opiskelumetodit tuntuivat oudoilta.”
Suunnan muutti Lapualaisooppera, jonka Timonen pääsi tekemään opintojen alkuvaiheessa 4. vuosikurssin kanssa. Timonen kävi koelaulussa ja tuli valituksi Vihtori Kosolan rooliin yhdessä Veeti Kallion kanssa.
”Yhteistyö jo ammatissa kiinni olevien kanssa avasi itsetunnon ja palautti uskon siihen, miksi halusin opiskelemaan Teatterikorkeakouluun.”
Hän sai kiinnityksen Helsingin Kaupunginteatteriin valmistumisen jälkeen 2003 ja on pysynyt teatterille uskollisena.
Kuusipäiväinen työviikko antaa vähän mahdollisuuksia syrjähyppyihin elokuvissa ja sarjoissa. Parissa elokuvassa Timonen on kuitenkin nähty, kuten vuonna 2007 valmistuneessa sotaelokuvassa Tali-Ihantalassa.
”Kerran pommikenttää rakennettiin 3–4 päivää, joten kohtauksen piti mennä kertaotolla sisään. Minulla oli ruotsalainen konepistooli, joka meni jumiin viiden sekunnin jälkeen. Armeijan käyneenä purin vaistomaisesti kesken kohtauksen aseen ja otin poikittain menneen hylsyn pois. Sain kiitosta ohjaajalta, että toiminta oli näyttänyt hyvältä.”
Ponnistaminen pienestä kunnasta Teatterikorkeakouluun vailla suvun teatteritaustaa vaatii sitkeyttä ja uskoa itseensä. Timonen ei kuitenkaan koe, että häntä olisi koskaan sorsittu valintakokeissa – päinvastoin.
”Koin aina, että valintaprosessi keskittyi minuun ja valmiuksiini. Ero tulee ehkä siinä, että kolmen polven näyttelijäsuvussa lapset ovat pienestä saakka tottuneet pyörimään teatterissa ja oppineet asioita sitä kautta.”
Toisaalta Timonen perineensä kotoa omat vahvuutensa. Hän oli suvun kettutarhalla töissä 10-vuotiaasta lähtien kaikki kesät ja tunnistaa yrittäjän lapsena itsessään yhä protestanttisen työmoraalin.
”Opin ajamaan jo 7-vuotiaana lava-autoa ja tekemään perustarhaduunia, kuten koppien pesua, trukin ajoa ja kettujen ruokintaa.”
Hänellä oli suvun muiden lapsien tavoin nuoruudessa vaihe, jolloin hän protestoi kettujen tappamista. Toisaalta hän ymmärsi, että tuotantoeläinten kohtalo oli sellainen.
”Minulla ei enää ole oikein selvää mielipidettä turkistauksen puolesta tai vastaan, mutta en toisaalta ymmärrä myöskään tarhauksen demonisointia. Meillä oli lemmikkejä, ja isäni oli todella eläinrakas. Samalla hän ajatteli ammattimaisesti, että ketulle on tehtävä, mitä ketulle on tehtävä.”
Antti Timonen on 45-vuotias näyttelijä.
Kotoisin Kaustiselta Keski-Pohjanmaalta ja asunut Helsingissä vuodesta 1999.
Valmistui Teatterikorkeakoulusta vuonna 2003 ja sai samana vuonna kiinnityksen Helsingin Kaupunginteatteriin.
Näyttelijäliiton puheenjohtaja vuoden 2022 alusta saakka.
Musiikkiteatteri lähellä sydäntä, ja on mukana uudessa suurmusikaalissa Priscilla, aavikon kuningattaressa.
Perheeseen kuuluu puoliso ja tytär.
Mieliruokaa hyvä pihvi ja uudet perunat.
