Riitta otti yksinäisyyden lieventämisen eläkepäivien harrastukseksi – hyvä mieli syntyy siitä, kun ihmiset kohtaavat ja ystävystyvät

Riitta Ilola-Seppälä vetää Ystäväpiiri-toimintaa ikäihmisille Hauhon seurakuntatalolla. Pöydässä keskustelevat Pirkko Maula (vas), Riitta Ilola-Seppälä, Maire Valkama ja oikealla selin Ellen Pirinen. Kuva: Jarno Mela

Jos on laskenut markkoja ja euroja jokaisena työpäivänään, ei liene ihme, että eläkepäivillään haluaa tehdä jotain ihan muuta. Janakkalalainen Riitta Ilola-Seppälä urakoi yli 40 vuotta Rengon Pitopalvelun yrittäjänä, kunnes vuonna 2015 koitti aika myydä yritys ja jäädä hyvin ansaituille eläkepäiville.

Eläkeläisenä Ilola-Seppälä toteutti pitkäaikaisen haaveensa vapaaehtoistyöhön lähtemisestä ja kouluttautui Ystäväpiiri-ryhmänohjaajaksi. Vapaaehtoistyössä häntä viehätti ajatus siitä, että tärkeintä pääomaa on aika, ei raha.

”Vapaaehtoistyöntekijä riittää juuri sellaisena kuin on”, Ilola-Seppälä kertoo.

Ystäväpiiri-ryhmät ovat osa Vanhustyön keskusliiton valtakunnallista toimintaa, ja ryhmiä vetävät vapaaehtoiset ympäri maata. Ystäväpiiri-toiminnan ytimessä on ikäihmisten kokeman yksinäisyyden lievittäminen.

Ilola-Seppälä on ottanut yksinäisyyden lievittämisen sydämenasiakseen, sillä hän ohjaa myös toista samantyylistä keskusteluryhmää osana Hämeenlinnan seudun omaishoitajien toimintaa.

Voisi kuvitella, että toisten ihmisten yksinäisyyteen pureutuva vapaaehtoistyö olisi henkisesti kuormittavaa, mutta Ilola-Seppälä kertoo päinvastaista. Hän saa ryhmien vetämisestä energiaa itselleenkin.

”Toiminnasta tulee todella hyvää palautetta, ja osallistujat kokevat elämänlaatunsa parantuneen. Ei sellaisesta tarvitse palautua.”

Seuraa vailla olevien ihmisten löytäminen on omanlaistaan salapoliisintyötä, sillä yksinäisyys ei pidä itsestään meteliä. Janakkalan seurakunta on ollut Ilola-Seppälän mukaan erinomainen yhteistyötaho. Seurakunta on osannut pitää tuntosarvet pystyssä ja suositella ryhmää ihmisille, joille siitä on hyötyä.

Hienovaraisuus on avainsana, kun yksinäisyyden ottaa puheeksi, Ilola-Seppälä muistuttaa. Aihe on monelle ikääntyneelle arka, vaikka kukaan yksinäinen ei oikeasti ole kokemuksensa kanssa yksin. Sen puolesta puhuvat jo tilastotkin.

Suomessa lähes joka neljäs asuu yksin, ja yksinasuvista 45 prosenttia oli 60 vuotta täyttäneitä (Tilastokeskus 25.4.2023).

Yksin asuminen ei tietenkään automaattisesti tarkoita yksinäisyyttä, mutta yksin asuminen saattaa pahimmillaan tehdä elämästä musertavan yksinäistä, jos kodin ulkopuolellakaan ei ole ketään, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia.

Ilola-Seppälä on ilokseen huomannut, että hänen vetämiensä ryhmien jäsenten välille on syntynyt monia ystävyyssuhteita, jotka ovat johtaneet tapaamisiin myös ryhmän ulkopuolella.

”Siitä tulee itsellekin hyvä mieli.”

Elämänsä yrittäjänä toiminut Riitta Ilola-Seppälä toteutti haaveensa ja ryhtyi vapaaehtoistyöhön. Kuva: Jarno Mela

Viime vuosina Ilola-Seppälä on huomannut, että yksinäisyyden haittapuoliin on havahduttu eri tavalla kuin ennen. Yksinäisyys on koko yhteiskunnan läpäisevä ilmiö, joka voi koskettaa ketä tahansa iästä, sukupuolesta, asuinpaikasta ja elämäntilanteesta riippumatta.

Vaikka rahasta ja yksinäisyydestä on harmillista puhua samassa yhteydessä, joskus rahapuhe on se, jonka avulla ongelma saadaan näkyväksi. Ilola-Seppälä antaa esimerkin.

”Jos aika käy pitkäksi eikä lähellä ole ketään, jolle puhua, yksinäisyys kaivertaa kuin sairaus. Lopulta yksinäisyys koituu siis kulueräksi yhteiskunnalle.”

Yksinäisyyden terveysvaikutukset ovat moninaiset alkaen siitä, että yksinäisyys huonontaa elimistön puolustusmekanismeja.

Jopa flunssa iskee siis yksinäiseen hanakammin kuin sosiaalisen elämän ympäröimään ihmiseen, puhumattakaan siitä, että yksinäisyys lisää kuolleisuutta enemmän kuin huono fyysinen kunto ja lähes yhtä paljon kuin tupakointi (Duodecim 8/2011).

Ihmisten ympäröimänä asuminen ei takaa sosiaalisia kontakteja, sen on Ilola-Seppälä huomannut. Isossakin kerrostalossa on nimittäin helppo asua tuntematta yhtään naapuria.

Haja-asutusalueella ongelmaksi saattavat puolestaan muodostua kilometrit. Jos kaikki on kaukana, eikä autolla ajo enää onnistu, ikäihminen saattaa jäädä pahasti eristyksiin.

Olisi helppoa ajatella, että ihmisellä on asiat hyvin, jos hänellä on asunnossa 20 astetta lämmintä ja jääkaappi täynnä ruokaa, mutta ei ihminen niin yksinkertainen otus ole.

Uutisiin nousee säännöllisesti keskustelu siitä, että vaikka ikäihmisen luona kävisi kotipalvelu ja terveydenhuollon ammattilaisia useita kertoja päivässä, kenelläkään ei ole välttämättä aikaa jutella vanhuksen kanssa.

Ilola-Seppälä soisikin, että kaikkein huonokuntoisimpien luona kävisi ihmisiä myös kysymässä kuulumisia ja juttelemassa.

Yksinäisyyden kitkemisessä Ilola-Seppälä toivoo suomalaisilta asennemuutosta. Aina ei voi olettaa, että yhteiskunta hoitaa kaiken, vaan jokaisen kannattaisi ottaa vastuuta lähiympäristönsä ihmisistä.

”Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei aina mentäisi omien kiireiden perässä, vaan annettaisiin aikaa omille iäkkäille vanhemmille ja pysähdyttäisiin juttelemaan naapurin mummolle.”

Monella olisi halua ryhtyä vapaaehtoistyöhön, mutta kaikenlaiset epäilykset valtaavat herkästi mielen. Ihmistä saattaa mietityttää esimerkiksi, riittävätkö omat taidot tai onko aikaa riittävästi annettavaksi.

Riitta Ilola-Seppälä muistuttaa, että vapaaehtoistyölle on yhtä monta tapaa kuin tekijääkin. Aikaansa kannata antaa oman jaksamisen kustannuksella.

”Ei tarvitse ehtiä joka viikko moneksi tunniksi. Jos ehtii vaikka pari kertaa vuodessa keittämään kahvia, se on jo iso apu.”

Ei Ilola-Seppäläkään ole eläkepäivillään vapaaehtoistöitä tehnyt enempää kuin mihin on kulloinkin pystynyt. Aikaa oli käytössä nykyistä vähemmän, kun hän toimi miehensä kanssa miehen äidin omaishoitajina ja samaan aikaan lapsenlapset olivat vielä pieniä.

Hänen anoppinsa nukkui pois viime vuonna, ja nykyään nuorinkin lapsenlapsi on jo 12-vuotias, joten Ilola-Seppälä kokee, että hänellä on aiempaa enemmän aikaa annettavaksi.

Kun Ilola-Seppälä ei tee vapaaehtoistöitä, hänelle tärkeä henkireikä on Mummuliikaksi nimetty porukka, johon kuuluu Ilola-Seppälän ja hänen sisarensa lisäksi muutamia lapsuudenystäviä.

”Teemme pieniä matkoja esimerkiksi teatteriin. Siinä saa samalla purkaa sydäntään monella tapaa.”

Myös kirjallisuus kuuluu Ilola-Seppälän ajanvietteisiin. Hän on varsin kaikkiruokainen lukija, mutta tietyin rajauksin.

”Klassikot ja historialliset romaanit uppoavat parhaiten, romanttinen hömppä taas ei lainkaan. Olen myös huomannut, että olen saanut dekkareista kyllikseni.”