Moni toimii kuin kettu pihlajanmarjojen kanssa, jos asiat eivät mene putkeen

Happamia toki, mutta alkuperäisen version perusidea ketusta ja pihlajanmarjoista poikkeaa hieman totutusta. Kuva: Jaana Kankaanpää

Kansansadussa kerrotaan ketusta, joka koetti kurkottaa pihlajanmarjoja puusta. Koska kettu ei marjoihin ylettänyt, se totesi niiden olevan happamia. Suomalaiselle kuulijalle sadun opetus saattaa jäädä hämäräksi.

Pihlajanmarjathan tosiaan ovat happamia ja harva niiden syömisestä – ehkä tilhiä lukuun ottamatta – nauttii. Valoa hämärään tulkintaan tuottaa tarinan alkuperäinen versio. Ketusta kerrotaan jo Aisopoksen eläinsaduissa, useita satoja vuosia ennen ajanlaskun alkua. Alun perin kettu tavoittelee maultaan houkuttelevampia viinirypäleitä. Vain sadun suomalaisessa versiossa tavoittelun kohteena ovat oikeasti happamat pihlajanmarjat.

Aisopoksen uskotaan olleen ulkomuodoltaan ruma orja, jonka nimiin myöhemmin laitettiin suuri joukko antiikin satuja. Tarinoissa eläimet edustavat stereotyyppisiä ihmisluonteita. Niihin myös useimmiten sisältyy moraalinen opetus. Sellainen voi löytyä myös ketun toteamuksesta, jolla mahdottomaksi koettu mielihalu vääntyy voitoksi viinirypäleiden houkuttelevuuden haihtuessa.

Kettusadun osuvan ihmisluonnon kuvauksen käänsi teoriaksi yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Leon Festinger 1950-luvulla. Hän tutki kulttia, joka ennusti maailmantuhoa ja uskoi omien jäsenten pelastuvan lentävien lautasten avulla. Kultti kommentoi tulevia tapahtumia niukasti ennen ennustettua ajankohtaa, eikä varsinaista käännytystyötä tehty lainkaan. Kun tuhoa ei tullutkaan, jäsenet alkoivat innokkaan käännytystyön ja kommentoivat tapahtumia värikkäästi mediassa.

Festinger tulkitsi tapahtuneen muutoksen siten, että naurunalaiseksi joutuneet kultin jäsenet joutuivat selittämään voimakkaan uskonsa ja todellisuuden välille syntyneen ristiriidan. Selityksessään he vahvistivat vakaumustaan uskoen, että voimallinen rukoileminen sai jumalan muuttamaan suunnitelmaansa.

Festinger kutsui ilmiötä kognitiiviseksi dissonanssiksi. Teorian mukaan aiempien olettamusten ja uuden tiedon ristiriita saa ihmisen olon epämukavaksi. Keskenään yhteensopimattomat käsitykset synnyttävät ristiriidan yksilön arvojen ja vakaumusten välillä. Ristiriidan synnyttämästä olosta pyritään pois välttelemällä uutta tietoa, kieltäytymällä uskomasta sitä tai yrittämällä selittää se pois.

Arkielämän päätöksentekotilanteissakin kohtaamme kognitiivista dissonanssia keskenään tasavertaisten vaihtoehtojen välillä. Voimme vähentää ristiriitaa lisäämällä valitun tai vähentämällä hylätyn vaihtoehdon arvostusta. Kettumaisesti keksimme kyllä keinot edetä epämieluisista tilanteista eteenpäin.

Kirjoittaja työskentelee vankilapastorina.