Rohkeasti erilainen joulu: Massikka myyntiin ja naisen luokse Espanjaan

Irtiotto etelään: Massey Ferguson vaihtui lentolippuihin. Kuva: Jukka Pasonen

Kun olin asunut vuosia Espanjassa, tuli kaipuu suunnata takaisin koto-Suomeen. Ensi askeleena aloin etänä nettideittailla suomiurhojen kanssa. Sinkkusivut olivat tuolloin kuuminta uutta.

Suomeksi oli hauska lärpätellä ja vaihtaa kuulumisia. Silloin tutustuin myös yhteen pohjoissavolaiseen Perttiin (nimi ja maakunta muutettu), joka joskus joulun alla alkoi huokailla yksinäisyyttään. Perhettä ei ollut, ja muun suvun kanssa olivat välit vähän niin ja näin, joten seuraa ei ollut juhlapyhiksi luvassa.

Minulla alkoi luonnollisesti tulla surku yksinäisen puolesta, ja eräänä helläsydämisenä hetkenä kirjoitin Pertille, että jos hän ei muuta keksi, tulkoon Espanjaan, tarjoan majoituksen olohuoneeni soffalla.

Ja Perttihän ryhtyi oitis tuumasta toimeen. Lentolippurahat hän hankki myymällä vanhan traktorinsa. Merkkiä en muista, mutta saattoi se olla jokin ikiaikainen Massey Ferguson.

Menin lentokentälle vastaan, kun Pertti saapui.

Ja pian saapui myös jouluaatto.

Tuohon aikaan myös vanhempani olivat viettämässä joulua etelässä, samoin kuin siellä asuva veljeni vaimoineen. Vähäpuheista perhettä kun olemme, en ollut Pertistä hiiskunut mitään ennen aattoiltapäivän ateriaa.

Olihan siinä ilmiselvästi perheellä muutakin sulattelemista kuin kinkku, kun vanhempieni pöytään tupsahti ventovieras mies joululounaalle, mutta kukaan ei kommentoinut eikä ihmetellyt ääneen. Voimallisella murteella puhuva Pertti taas oli mannermaiseen tyyliin kuin kala vedessä. Olenkin vakaasti sitä mieltä, että monessa suomalaisessa miehessä asuu syvällä sisimmässä aika sypäkkä lattari.

Aattoilta on painunut vahvasti mieleeni yhtenä hauskimmista jouluistani. Omaan asuntooni tuli ehtoolla paitsi sukulaisia myös joukko hyvin eri ikäisiä ystäviä. Vieläkin näen verkkokalvollani kuinka Pertti ja erään kaverini mies nojailevat merelle päin avautuvan parvekkeen kaiteeseen ja juttelevat jostakin – en edes tiedä mistä.

Tuosta illasta muodostui vahva tunne, että suomalaiskansalliset, vain oman perheen kesken vietettävät joulut ovat todella rajoittuneita tapahtumia. On paljon avartavampaa (lue: hauskempaa), kun mukaan päästää muitakin ihmisiä.

Kierrätin autolla Perttiä myös Andalucian valkoisissa kylissä ja tutustutin paikalliseen ruokakulttuuriin. Erään kerran ravintolassa olin jo valmistautunut esittelemään tyypilliset tytinä- ja paahtovanukkaat (flan ja crema catalana), kun kysyin Pertiltä, mitä hän haluaisi jälkiruuaksi.

Vastaus kuului: "Kossuvissyn."

Hieman nauratti, mutta toki toive pantiin toteutumaan. Kossua ei espanjalaisravintolassa ollut, eikä tietysti vissyäkään, mutta vodkaa ja kivennäisvettä toki.

Viikon aikana puhuimme paljon elämästä, usein yömyöhään. Polttelin suorahormisessa takassa lämmikkeeksi isoja oliivipuun jötköjä sellaisella roihulla, että tiiletkin alkoivat tipahdella.

Pertin kanssa ei roihua syntynyt, mutta itselleni syntyi yhä syvempi ymmärrys ihmisen arvostamisesta ja kunnioituksesta sellaisena kuin hän on. Eräänä iltana nanosekunnin universaalina välähdyksenä tajusin, että minähän rakastan tuota ihmistä – ihmisenä – hyvin erilaisena kuin itse olen, mutta siitä huolimatta ja sen takia.

Ajan mittaan yhteydenpito Perttiin lopahti, kuten muihinkin joiden kanssa olin Espanjasta käsin kirjoitellut. Elämään tuli varmaankin muuta ajateltavaa.

Silti yhä edelleen usein muistelen tuota joulua ja Perttiä lämmöllä.

Toivon, että hänkin sai etelän joulureissustaan hyvän mielen – jos ei muuta saanutkaan.

Tämä oli jouluaterian pääruoka Espanjassa: Jouluinen liharulla imee itseensä viiniä ja kätkee sisälleen munia