Suvun musta lammas on sukututkijan aarre

Eeva Hasusen (oik.) esi-isän hevosen putoaminen kaivoon oli merkittävä lehtiuutinen yli sata vuotta sitten. Sukuri-lehden päätoimittaja Maija Parviainen on toimittanut suvustaan palkitun sukukirjan. ”Eri sukujen kirjoista saa usein tietoa omaankin tutkimukseen”, hän kertoo. 

Eeva Hasusen esi-isän omistama hevonen putosi kaivoon, mutta se saatiin pelastettua. Hevosen kohtalo oli merkittävä uutinen lehdessä toistasataa vuotta sitten.

Ari Vesalaisen esi-isästä Antti Nikkisestä puolestaan kerrotaan Mikkelin Wiikko-Sanomissa 1863 otsikolla ”Pää poikki”. Tuomio tuli Mäntyharjun käräjillä rengin taposta. Vesalaisen esi-isää ei kuitenkaan teloitettu, vaan hänet passitettiin kahdeksaksi vuodeksi Turun Kakolaan, missä hän kuoli punatautiin. Uutinen vangin kuolemasta löytyi Turun lehdestä.

”Tieto kulki hämmästyttävän nopeasti lehtiin siihenkin aikaan. Lehdet myös siteerasivat ahkerasti toisiaan”, sukuaan tutkiva Vesalainen huomasi.

Riidat ja tappelut selostettiin ennen vanhaan tarkasti. Kirjoihin on muun muassa jäänyt, että 1633 Lapuan pappilassa kappalainen löi lautasella kirkkoherraa päähän.

Pienet herkulliset yksityiskohdat ovat sukututkimuksen suola. Niistä voi hahmottaa, miten ennen elettiin. Etenkin suvun mustat lampaat auttavat tutkijaa eteenpäin, koska heidän edesottamuksistaan on jäänyt eniten jälkiä.

Sukututkijan on oltava tarkka ja sinnikäs. Varsinainen sukututkimus alkaa vasta kun on päästy yli sata vuotta vanhoihin tietoihin. Kirkonkirjat, henkikirjat ja maakirjat ovat tärkeimpiä lähteitä, joiden avulla henkilöitä voi jäljittää parhaimmillaan 1500-luvulle. Monin paikoin dokumentit ovat kuitenkin tuhoutuneet sodissa ja tulipaloissa. Alle satavuotiailla rekistereillä on puolestaan tietosuoja.

Sukututkija kohtaa muitakin haasteita. Ennen 1880-lukua kirkonkirjat kirjoitettiin ruotsiksi, mutta kouluruotsilla kuitenkin pötkii pitkälle. Ortodoksisukuja on kirjattu venäjäksi ja kauppiassukuja saksaksi. Usein vaikeampaa on hahmottaa koukeroisia käsialoja.

Asuinpaikan muutos kirjattiin, mutta ennen 1900-lukua ihmiset eivät paljon liikkuneet. Suvut pysyivät paikoillaan, ja parinkymmenen kilometrin säteeltä löytyivät yleensä myös esivanhemmat. Kirkonkirjoihin merkittiin myös, miten kristinoppi oli hallussa. Lukutaidoton ei päässyt ripille, joten sivuhuomautuksena oli yleensä jotakin negatiivista, kuten ”ei osaa mitään”.

”Toki piiaksi ja rengiksi mentiin matkankin taakse. Mäntyharjulta lähdettiin töihin Kotkaan, ei juuri kauemmaksi. Itä-Suomesta lähdettiin yleisesti Pietariin, josta oli lyhyt matka myös takaisin. 1930-luvulla haettiin onnea Neuvosto-Venäjältä, sieltä kaikki eivät palanneet”, Eeva Hasunen kertoo.

Suvustaan palkitun kirjan toimittanut Maija Parviainen tietää, että haasteet pitävät yllä mielenkiintoa. Usein jo nimien jäljittäminen on vaikeaa, etenkin naisten sukunimet ovat pulmallisia.

”Entisaikoina mentiin naimisiin vasta kun oli leipä tiedossa. Aviottomat lapset olivat yleisiä, samoin uusperheet. Leskeksi jäänyt haki yleensä nopeasti uuden puolison, joka saatettiin kirjata isännän nimen viereen nimellä Vaimo.”

Kaikki tavarat olivat arvokkaita ja ne kirjattiin tarkasti perukirjoihin. Lehmät lueteltiin nimillä, kuten kuluneet nututkin.

Sukututkimuksessa pääsee alkuun valitsemalla ensin lähdehenkilön, esimerkiksi oman isovanhempansa. Omat sukujuurensa voi selvittää niin kauas kuin mahdollista esimerkiksi isälinjaa suoraan taaksepäin. Suomen Sukututkimusseuran nettisivulta saa perustietoa ja sukuseurat sekä -yhdistykset auttavat eteenpäin.

Karjalan Liiton sukututkijan Mikko Kuitulan mukaan suomalaisilla on sukututkimukseen hyvät lähtökohdat, koska seurakuntien velvollisuus on 1600-luvun loppupuolelta ollut pitää väestöstä kirjoja. Aineistot alkavat olla myös hyvin digitoitu, joten omalla tietokoneella pääsee pitkälle. Avuksi on tehty tietokantoja ja tallennusohjelmia, jotka piirtävät myös sukupuita.

”Suomen Sukututkimusseuran hakuohjelma HisKi tarjoaa historiatietoa eri luetteloista. Sukupiha-palvelussa on kaikille vapaata materiaalia. Siellä on myös hyödyllinen hautakivitietokanta, johon on tallennettu monien hautausmaiden kivien kuvia.”

Kuitula muistuttaa, että HisKi on hyvä renki, mutta huono isäntä. Sen tieto on kerätty kopioiden kopioista, joten virheet ovat hyvin mahdollisia. Voi tulla hieno sukupuu, jossa on väärät ihmiset.

”Sukututkimusta ei voi tehdä vain HisKin avulla, vaan tieto on varmistettava alkuperäisestä lähteestä. Käytetty lähde on hyvä merkitä ylös, jotta tietoon on helpompi palata. Tutkimuksessa lähtee helposti vikaan, jos tielle osuu samannimisiä henkilöitä”, Kuitula neuvoo.

Omat ja suvun asiakirjat, kuten perheraamatut, päiväkirjat, leikekirjat ja kauppakirjat ovat usein hienoja tietolähteitä. Kannattaa myös selvittää, onko sukua jo aiemmin tutkittu.

Haastattelemalla henkilöitä, jotka tuntevat perhettä ja sukua, pääsee usein yllättävän pitkälle. Eeva Hasunen teki äitinsä kanssa matkan tädin luokse Puumalaan.

”Joillakin on ilmiömäinen muisti. Kyläreissun aikana nuo kaksi naista pystyivät muistamaan melkein 400 sukulaista!” Hasunen iloitsee.