Harrastajien ja lumen määrä laskussa – mikä on suomalaisen hiihdon tulevaisuus?

Kuva: Timo Filpus

Suomen hiihtosankarit ovat usein tulleet maaseudulta, pikkukylistä ja -kaupungeista.

Maaseudun hiihdon taika piilee vahvassa lajikulttuurissa ja suotuisissa olosuhteissa. Taustalla on myös arkinen syy: pieniltä paikkakunnilta ei löydy tarpeeksi harrastajia joukkuelajeihin, jolloin nuoriso hakeutuu yksilölajien pariin, kertoo seurakehittäjä Kari-Pekka Seppänen Hiihtoliitosta.

Seppänen ei halua sulkea pois kasvukeskustenkaan roolia. Siinä missä Vieremällä saatiin juhlia oman kylän olympiasankareita Iivo ja Kerttu Niskasta, palkittiin hiihtolajeihin ja olosuhteisiin panostanut Tampere vuoden 2022 hiihtokaupunkina.

Olosuhteet ovatkin hiihdon tulevaisuuden kannalta keskeisessä roolissa. Esimerkiksi hiihtokoulujen ohjaajaresurssit ovat puutteellisia. Seppäsen mukaan pääkaupunkiseudulla innokkaita harrastajia olisi, mutta hiihtokouluissa ei ole tarpeeksi ohjaajia.

”Tämä on selkeästi sellainen pullonkaula.”

Toisaalta taas lumen määrä jarruttaa etenkin Etelä-Suomessa harrastustoimintaa. Karkeasti ottaen halukkaita harrastajia on pakkautunut sellaisille alueille, joissa olosuhteet eivät välttämättä ole parhaimmat, hän kuvailee.

Suomalaisen hiihdon lähitulevaisuus näyttää lupaavalta, mutta pitkälle aikavälille on vielä ilmassa kysymysmerkkejä. Lahjakkaita nuoria ja huippuvalmennusta on saatavilla. Jos luonnonolosuhteet ja taloudelliset edellytykset heikkenevät, ei osaaminen kuitenkaan jalostu menestykseksi, Seppänen ennakoi.

Harrastajamäärät huipputasolla ovat tippuneet viimeisten vuosikymmenten saatossa, mutta huipun taso ei ole laskenut – kärki on vain kaventunut.

”Jos ennen puhuttiin huipputasolla sadoista hiihtäjistä, nyt puhutaan kymmenistä.”

Myös kuntohiihtäjien määrät ovat laskeneet. Luonnonvarakeskuksen (Luke) toteuttaman ulkoilututkimuksen mukaan vuonna 2010 yli 40 prosenttia vastanneista kertoi hiihtävänsä, kun taas vuonna 2020 osuus oli enää vajaa 30 prosenttia, kertoo Suomen ladun hiihdosta vastaava aikuisliikunnan suunnittelija Jenni Humalajoki.

Hänen mukaansa tarvitaan esikuvia ja matalan kynnyksen seuratoimintaa. Ja toki sitä luntakin. Myös kouluilla on suuri vastuu nuorten saattamisessa lajin pariin. Yleinen muistikuva lapsuudessa rämmityistä koulun hiihtotunneista tuntuu olevan traumaattinen.

Kokemukset juontavat vääränlaisilla välineillä ja väkisin hiihdetyistä, liian pitkistä matkoista. Liikunnan opetus on kuitenkin muuttunut ja välineet ovat vuosien mittaan kehittyneet, Humalajoki arvelee.

Harrastusvälineet ovat yksi mielekkään harrastuksen perusedellytyksistä. Välineitä tarvitaan sekä perinteiselle että vapaalle tyylille, mutta niissä pärjää yksinkertaisilla välineillä. Harrastukseen uppoaa kunnolla rahaa vasta siinä vaiheessa, jos siirrytään kilpaurheiluun ja erikoistutaan maastohiihdon huipputasolle.

Monet urheiluseurat tarjoavat voitelupalveluita sekä välinekirjastoja, joiden avulla kustannukset saadaan pysymään kohtuullisina ja käytetyt välineet kiertämään harrastajalta toiselle.

Huippu-urheilun esikuvat luovat myönteisen merkityksen lajista. Idolit ovat voimavara junioreille, kun nämä takovat omia harjoituksiaan päivästä ja vuodesta toiseen.

”Kyllä siellä hiihtokouluissa lapset haluavat olla iivoja ja kerttuja”, Seppänen kertoo.

Huippu-urheilu ei ole silti hiihdon ainoa tarkoitus. Myös matalamman tason kilpahiihto ja tavallinen kuntoilu ovat hiihdon ydintä.

Hiihdon yhteiskunnallinen merkitys on kiistaton. Yhtäältä lajin supersankarit hitsaavat arvokisojen aikaan koko kansan hetkeksi yhteen ja innostavat uutta sukupolvea lajin pariin. Toisaalta kansanterveys kiittää, kun väestön syvät rivit rientävät laduille.

Suomen latu kysyy vuosittain suomalaisilta ”Oletko hiihtänyt tänä talvena?” Humalajoen mukaan noin kolmasosa vastaa myöntävästi. Hän kertoo myös, että Luonnonvarakeskuksen tutkimuksessa (Luke) noin 96 prosenttia on ilmoittanut olevansa hiihtotaitoisia.

”Hiihto on edelleen kansalaistaito ja sydämen asia suomalaisille”, kiteyttää Humalajoki.