Ruoan ympäristökuorma on liian helppo ulkoistaa – kotimaisen kasviproteiinin täytyy alkaa kelvata teollisuudelle
Suomalaisviljelijöiltä vaaditaan muutoksia, joita markkinat eivät selvästikään ole valmiita maksamaan. Jo nyt ruoan luontovaikutukset kohdistuvat 98-prosenttisesti Suomen rajojen ulkopuolelle. Osuus vain kasvaa, jos kotimaiset raaka-aineet korvataan tuonnilla.
Kotimaisella herneproteiinilla ei ole sijaa suomalaisessa elintarviketeollisuudessa. Kuva: Timo Filpus13.6.202505:00
Moni suomalainen viljelijä koki jälleen tiistaina saaneensa iskun vasten kasvoja, kun ruoka nimettiin Sitran Jyväskylän yliopistolta tilaamassa selvityksessä suurimmaksi luonnon tuhoajaksi. Selvityksen perusteella suomalaisen keskimääräisestä luontojalanjäljestä 42 prosenttia syntyy syömisestä.
Kotimaisen tuotannon painolastia tutkijat kasvattivat vielä korostamalla sitä, että yli puolet syömisen luontohaitasta syntyy liha- ja maitotuotteista, joiden tuotannon he eivät Suomessa katso eroavan ympäristövaikutuksiltaan tehotuotantomaiden tuotannosta.
Erityisesti maito on ollut suomalaisen ruokakulttuurin ydintä, soveltuuhan suuri osa Suomen peltopinta-alasta ennen muuta nurmituotantoon elintarvikekasvien sijaan. Ilman maidon- ja lihantuotantoa edellytykset maatalouden harjoittamiselle ja sen myötä ruoantuotannolle loppuisivat käytännössä isosta osasta Suomea.
Nykyisellä ympäristöpuheella kestävää siirtymää on turha odottaa.
Luontojalanjäljellä havainnollistetaan kulutuksen vaikutusta luonnon kokonaisuuteen, johon kuuluvat esimerkiksi viime aikoina paljon esillä olleet luonnon monimuotoisuus ja ilmasto.
On ollut jo pitkään tunnettu tosiasia, että suomalaisten ja ylipäätään länsimaissa elävien osuus luonnonvarojen kulutuksesta ylittää pahimmillaan jopa moninkertaisesti maapallon kantokyvyn. Jos kaikki maailman ihmiset eläisivät kuin suomalaiset, tarvittaisiin yli 3,5 maapalloa. Yhdysvaltalaisilla vastaava luku on peräti 5.
Täysin selvää on, että kulutuksen aiheuttamaa ympäristökuormitusta on kokonaisuudessaan vähennettävä tuntuvasti, jotta maapallon rajat eivät tulisi vastaan eikä jatkuva ylikulutus entisestään heikentäisi luonnon kykyä selviytyä muutoksen itsensä aiheuttamista uusista haasteista.
On kuitenkin vaarallista, jos muutoksia ryhdytään ajamaan suin päin ja muita seurauksia pohtimatta. Jo Sitran tilaamien lukujen tärkein viesti on, että syömisen aiheuttamasta luontohaitasta 98 prosenttia kohdistuu Suomen ulkopuolelle, ei Suomeen. Tätä vaikutusta voidaan pienentää vain kuluttamalla kotimaista, ja parantamalla kotimaisen tuotannon kestävyyttä, ei ulkoistamalla elintarviketuonnilla haittoja yhä enemmän rajojemme ulkopuolelle.
Lisäksi luontokadon näkökulmasta kiistaton tosiseikka on, että karjan laidunnuksen myötä syntyneet luontotyypit ovat Suomessa kaikkein uhanalaisimpia elinympäristöjä. Harraste-eläimiä pitämällä tai luontoväen niittotalkoita järjestämällä niitä ei kyetä elvyttämään, puhumattakaan viljelijöitä syyllistävää ilmapiiriä rakentamalla.
Uhanalaisten elinympäristöjen pelastaminen, saati elvyttäminen, edellyttää markkinoita, jotka arvostavat myös taloudellisesti näillä laitumilla tuotettua laatulihaa. Nykyisellä ympäristöpuheella tätä on turha odottaa.
Sitralle tutkimuksen laatineet tutkijat korostivat tuttuun tapaan, että kestävä ruokajärjestelmä vaatii palkokasvien lisäämistä suomalaisessa ruokavaliossa. Ihannetilanteessa tämä voisi tapahtua kotimaista tuotantoa kasvattamalla. Sitä kuitenkin rajoittavat kotimaan kasvuolot: suositelluista kasveista Suomessa menestyvät vain herne ja härkäpapu.
Niistäkin herne kelpaa heikosti kotimaiselle teollisuudelle, vaikka viljelijät ovat viime vuosina kasvattaneet sen viljelyalaa tuntuvasti. Elintarvikeyritykset käyttävät tuotteidensa perusraaka-aineena ulkomaista herneproteiinia. Yritykset perustelevat valintaansa saatavuudella, mutta todennäköisin syy on kuluttajissa, joita ei raaka-aineiden alkuperä kiinnosta. Elintarvikekysynnän puuttuessa suomalainen herne päätyy valtaosaltaan rehuteollisuuteen, jossa sitä arvostetaan ja joka on siitä valmis maksamaan.
Kotimaista raaka-ainetta hyljeksimällä kaivattua kotimaisen elintarvikepalkokasvituotannon kasvua ei ole mahdollista saavuttaa. Ulkomaiseen raaka-aineeseen tukeutuva teollisuus sahaa ennen muuta omaa oksaansa. Jos raaka-ainetta ei hankita kotimaasta, valmistuksenkin voi saman tien hoitaa muualla – arvatenkin paljon halvemmalla.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
