Kalkkunat täyttivät hallin kahdeksan vuoden tauon jälkeen
Heini ja Kirsi (oik.) Kauranen ovat tyytyväisiä, että kalkkunahalli saatiin takaisin siihen käyttöön, johon se alun perin rakennettiin. Hallin asukkaista puolet eli kanat lähtivät teuraaksi perjantaina, jonka jälkeen koko tila jäi pidempään kasvatettavien kukkojen käyttöön. Jani Kautto Kuva: Viestilehtien arkistoPUUMALA (MT)
”Meillä oli ajatus, että vielä täällä joskus kalkkunoita kasvatetaan. Niitä vartenhan halli ja ruokintalinjat on. Länsi-Kalkkunan tiedustelu osui tosi hyvin”, kalkkunankasvattaja Kirsi Kauranen kertoo tyytyväisenä.
Ensimmäiset kalkkunauntuvikot saapuivat tilalle kahdeksan vuoden tauon jälkeen syyskuussa. Niistä kanat lähtivät viime viikolla teuraaksi. Ne ehtivät vielä vastaamaan kalkkunanlihan kulutuspiikkiin jouluna.
Kukot jäävät kasvattamaan muhkeampia rintalihaksia noin kuukaudeksi.
Kirsi Kauranen hoitaa tilaa 23-vuotiaan, pian agrologiksi valmistuvan tyttärensä Heini Kaurasen kanssa.
Tytär on tulossa vuoden alusta mukaan yhtymän osakkaaksi. Kirsin mies Vesa Kauranen on eläkkeellä. Mukana töissä on jo myös Heinin poikaystävä Jari Pöyry, joka toimii tilan huoltopäällikkönä.
Puumalassa sijaitsevan Rasinrannan tilan kalkkunahalli rakennettiin 2004–2005, kun tila teki sopimuksen kalkkunantuotannosta Järvi-Suomen Portin kanssa.
Ensimmäiset kalkkunat tulivat syksyllä 2004 ja viimeinen erä lähti vajaan kolmen vuoden kuluttua siitä. Halli jäi tyhjilleen.
”Emme jääneet pitkään hautomaan, mitä tehdään”, Kirsi Kauranen kertoo.
Hän kävi reippaasti läpi monta vaihtoehtoa ankoista ja hanhista lähtien. Sitten Satamunalta tuli kirje, jonka myötä toinen pää kaksiosaisesta hallista tehtiin kerroslattiakanalaksi. Siellä tuotetaan munia edelleen.
Toiseen päähän hallia siirtyivät tilan lampaat ja osaa siitä käytettiin rehuvarastona.
Tänä kesänä Kaurasten 60 uuhta saivat taas palata navettaan, ja kalkkunoiden ruokintalinjat asennettiin takaisin. Puolikkaassa hallissa mahtuu kasvamaan 3700 kalkkunaa.
”Nyt tämä on minikasvattamo, vaikka aloittaessa olimme Suomen suurimpia”, Kauranen kertoo. Silloin kalkkunoiden käytössä oli myös hallin toinen puoli ja pääluku yli 9000.
Siihen verrattuna nykyinen määrä tuntuu helpolta. Työ on sujunut hyvin.
”Kuolleita on tullut hyvin vähän. En muista näin hyvää erää olleen ennen.”
Kalkkunat ovat pääasiassa Kirsin vastuulla, lampaat Heinin. Munivia kanoja naiset hoitavat yhdessä, mutta kalkkunauntuvikkojen saapuessa Kirsi pysyttelee kanalasta poissa ainakin viikon. ”Untuvikoilla ei ole tullessaan juuri lainkaan vastustuskykyä.”
Kaikki Länsi-Kalkkunan untuvikot haudotetaan Jalasjärvellä, mistä ne kuljetetaan tiloille kuoriutumispäivänä.
Silloin paino on noin 63 grammaa ja 17-viikkoisena lähtevillä kukoilla noin 17 kiloa, Kauranen kehuu kasvuvauhtia.
Kasvatusaika on esimerkiksi broilerin runsaaseen kuukauteen verrattuna pitkä. Se vaatii hoitajalta tarkkaa seurantaa: pohjan kunnossapitoa sekä valojen ja ilmastoinnin säätämistä.
Ensimmäiset viisi päivää Kirsi nukkuu taukohuoneessa ja käy untuvikkojen luona kolmen tunnin jaksoissa auttamassa niitä syömään ja juomaan.
”Kaikki tuotannon ongelmat ovat suoraan tilistä pois”, Heini Kauranen toteaa.
Loppukasvatuksessa hämärä valaistus rauhoittaa lintuja. Kasvun seuraamiseksi niitä punnitaan suunnilleen viikoittain. Teurastettavaksi linnut viedään Säkylään.
Kauraset syövät kalkkunaa paljon keskivertoa enemmän, sillä joskus lintuja joutuu hätäteurastamaan esimerkiksi jalkavamman takia.
”Rintafileen suikaleita syödään silloin, kun on kiire. Ja kokonaisia fileitä ei olla hetkeen syötykään”, Kirsi Kauranen nauraa.
Hän ehdottaa kotimaista kalkkunaa vaihteluksi muulle lihalle. ”Se on vähärasvaista ja kiinteää. Eikä missään muualla kasvateta kalkkunoita niin hygieenisesti kuin Suomessa.”
Menekkiä edistäisi amerikkalaisen kiitospäivän kaltainen perinne, mutta Suomessa kulttuuria kalkkunan syöntiin ei toistaiseksi oikein ole.
”Kyllä me tuottajat vastataan, jos kysyntä kasvaa”, hän lupaa.
Terhi Torikka
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
