Yliö: Turvepeltojen ympäristökuormitusta voidaan pienentää merkittävästi tavanomaisessakin viljelyssä
Säätösalaojitus on moneen tilanteeseen sopiva vesien- ja ilmastonsuojeluratkaisu, kirjoittavat Merja Myllys ja Maarit Liimatainen Luonnonvarakeskuksesta. ”Pellonkäyttötapa voi säilyä entisellään, huuhtoumat vähenevät merkittävästi ja kasvihuonekaasupäästöt niin paljon kuin kyseisellä paikalla on mahdollista.”
Säätösalaojitus pellolla. Kuvituskuva. Kuva: Sanne KatainenTurvepeltojen kohtalo mietityttää niin viljelijöitä kuin päättäjiäkin Suomen hiilineutraaliustavoitteen ja EU:n ennallistamisasetuksen vaatimusten paineessa. Keskustelussa vaihtoehtoina ovat eniten olleet esillä kosteikkoviljely tai pellon vettäminen ja viljelystä poisto.
Tutkimustuloksemme mukaan turvepeltojen kasvihuonekaasupäästöjä ja ravinnehuuhtoumia voidaan vähentää merkittävästi myös tavanomaisessa viljelyssä padottamalla vettä peltoon.
Padotus toteutetaan säätösalaojituksella – tai avo-ojitetuilla pelloilla ojissa olevilla padoilla. Vettä ravinteineen päästetään pois vain, kun pohjavesi nousee kasvien kasvun tai pellon kantavuuden kannalta liian lähelle maan pintaa.
Kun vettä padotetaan peltoon säätösalaojituksen avulla, salaojavalunta ja sen mukana tuleva ravinnekuormitus vähenevät helposti useita kymmeniä prosentteja verrattuna siihen, että pelto olisi salaojitettu tavanomaisesti. Siten veden padottaminen peltoon säätösalaojitusta käyttämällä on erittäin tehokas vesiensuojelukeino.
Tunnettua on, että turpeen hajoaminen ja sitä seuraavat kasvihuonekaasupäästöt vähenevät, kun pohjavedenpintaa nostetaan. Tällöin happea vaativien mikrobien hajotustoiminta rajoittuu ohuempaan turvekerrokseen maan pinnalla.
Padotuksen vaikutus pohjaveden korkeuteen ei ole yhtä suoraviivaista kuin sen vaikutus salaojavalunnan määrään, sillä pelto on vahvasti yhteydessä – yleensä ojitettuun – ympäristöönsä. Pellon pohjavedenpinta ei voi nousta ympäristön vedenpintaa korkeammalle, joten pyrkimys nostaa pellon pohjavedenpintaa tätä enemmän edellyttää padotustoimia myös pellon ympäristössä.
Säätösalaojitus ei vaikuta pellon viljeltävyyteen eikä sadon määrään kaikkein märimpiä aikoja lukuun ottamatta.
Vedenpinta ei myöskään pysy jatkuvasti samalla korkeudella vaan vaihtelee huomattavasti niin pellolla kuin ympäristössä sadannan ja haihdunnan suhteiden mukaan.
Jos pohjavedenpinta haluttaisiin pitää jatkuvasti padotuskorkeudessa – tai vettämiseen pyrittäessä maan pinnassa – pellolle pitäisi ohjata lisävettä, joka sekin pyrkii virtaamaan pellolta pois, jos ympäristön pohjavedenpinta on alempana.
Mikäli vedenpintaa onnistuttaisiin lisäveden avulla pitämään korkealla, vaikutukset ilmastoon olisivat hyvin myönteisiä erityisesti keskikesällä; kasvihuonekaasupäästöt vähenisivät huomattavasti, sillä lämpimään aikaan mikrobien hajotustoiminta on vilkkaimmillaan. Lisäveden käyttöön tarvitaan riittävä vesilähde ja rahoitusta vaativia teknisiä ratkaisuja, kuten esimerkiksi veden pumppaamista.
Padotuksen tehokkuus kasvihuonekaasujen päästövähennyskeinona riippuu siis paljolti ympäristön ojitustilanteesta.
Yhdellä mittausalueellamme säätösalaojituksella aikaansaatu padotus ei juurikaan nostanut pohjavedenpintaa tavanomaiseen salaojitukseen verrattuna, mutta toisaalla nousu oli huomattava, lähes puoli metriä. Kummallakin alueella salaojavalunta ja sen mukana tulevat ravinnehuuhtoumat vähenivät murto-osaan tavanomaiseen salaojitukseen verrattuina.
Jos pohjavedenpinta nousee aivan ravinteikkaaseen maanpintaan asti, on vaarana, että ravinnehuuhtoumat lisääntyvät vaikka kasvihuonekaasupäästöt vähenevät.
Vaikeudet pohjavedenpinnan nostamisessa koskevat yhtäläisesti niin säätösalaojitusta kuin pellon vettämistä, mutta säätösalaojituksen padotuskorkeus, esimerkiksi 30 senttimetriä pellon pinnan alapuolella, on huomattavasti helpompi saavuttaa kuin vettäminen pintaan asti.
Siksi säätösalaojitus on moneen tilanteeseen sopiva vesien- ja ilmastonsuojeluratkaisu; pellonkäyttötapa voi säilyä entisellään, huuhtoumat vähenevät merkittävästi ja kasvihuonekaasupäästöt niin paljon kuin kyseisellä paikalla on mahdollista.
Jos pohjavedenpinnan nosto peltolohkolla osoittautuu helpoksi ja pelto halutaan jossain vaiheessa vettää, padotusrakenteita on jo valmiina.
Säätösalaojitus ei vaikuta pellon viljeltävyyteen eikä sadon määrään kaikkein märimpiä aikoja lukuun ottamatta. Säätösalaojakaivojen sulkujen hallintaankin on odotettavissa helpotusta, kunhan jo valmiille etäohjaus- ja automatisointiratkaisuille löytyy tuotteistaja.
Turvepeltojen viljelyn tulevaisuudesta päätettäessä on syytä ottaa huomioon sekä vesistö- että ilmastopäästöt ja kohdentaa taloudelliset kannustimet niin, että mahdollisimman laajat pinta-alat tulevat päästövähennystoimien piiriin. Tutkimustulostemme perusteella säätösalaojitus on tällainen toimi.
Merja Myllys
tutkija
Maarit Liimatainen
Erikoistutkija
Luonnonvarakeskus
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
