Viljan tuottaminen tappiolla jatkuu vuodesta toiseen – tästä syystä se on ongelma kaikille viljelijöille

Keskimääräisellä suomalaisella hehtaarisadolla viljantuotantoa joutuu harjoittamaan tappiolla. Hehtaarisatoa nostamalla ja hajauttamalla riskiä ottamalla kiertoon myös muita viljelykasveja ja ympäristötoimia voi tilan saada kannattamaan huomattavasti nykyistä paremmin. Kuva: Jutta Rinne-Kanto

Maatalous|Kasvintuotanto

9.8.202405:30

Pääkirjoitus

Juhani Reku

”Usein tuntuu, että viljelijä katsoo viljantuotannon katetuottolaskelmia, kohauttaa olkapäitään ja kylvää kuitenkin.” Näin raadollisen kuvan kotimaisen kasvinviljelyn tilanteesta antaa mäntsäläläinen viljelijä ja MTK:n öljy- ja valkuaiskasvi­verkoston puheenjohtaja Ilari Sundberg (MT 7.8.).

Paljon lohdullisempaa kuvaa tilanteeseen ei anna Pro Agria Keskusten liiton kehityspäällikkö Sari Peltonen. Hän muistuttaa, ettei viljantuotanto nykyisellä hintatasolla lyö leiville keskimääräisiä 3 600 kilon hehtaarisatoja tuottamalla – eikä ole lyönyt vuosiin. Keskimääräisen sadon tuottaminen oli tappiollista yhtäjaksoisesti kahdeksan vuotta, 2014–2021, ja taas viime vuonna. (MT 7.8.)

Viljelijöiden syyttävä sormi osoittaa viljasta maksettavaan hintaan. Euroopan alhaisin hinta on kiistämättä liian vähän, ovathan viljan tuotantokustannukset Suomessa Euroopan kärkipäätä. Tästä huolimatta osa kasvinviljelytiloista pystyy tuottamaan nykyisilläkin hinnoilla satoa kannattavasti.

Kannattamattomuuden kierteeseen ajautuneiden tilojen on aloitettava tilanteensa korjaaminen Peltosen mukaan hehtaarisatoa nostamalla. Tuhannen lisäkilon tuottaminen ei välttämättä vaadi edes panosten kasvattamista. Jos lohkolta ei ole vähintään 4 500 kilon satoa odotettavissa, sille pitää löytää muita vaihtoehtoja, esimerkiksi luonnonhoito- tai viherlannoitusnurmi. Korjausliikkeen seuraava vaihe onkin nimenomaan vilja-alan raju pudottaminen: jos vilja-ala ei pienene, ei hintakaan korjaannu, eikä se ole ostajan vika. Esimerkiksi vilja-alan tuottajaorganisaatiot mahdollistavat tuotantomäärien koordinoinnin laillisesti, mutta sitä voi tehdä myös jokainen itsenäisesti, omin valinnoin.

Valinnaisten ympäristötoimien ohella tukijärjestelmään on viime vuodesta lähtien sisällytetty myös velvoite, joka osaltaan hyvin toteutettuna parantaa tilan tuottavuutta: vaikka viljelykiertovelvoite ei estä yksipuolista viljanviljelyä, se kannustaa pohtimaan muita kasvivaihtoehtoja ohran, kauran ja vehnän oheen. Luonnonvarakeskus on vuosia toteuttanut viljelyn monipuolistamiseen kannustavia hankkeita, mutta varsin laihoin tuloksin, ja yhtä heikkoa on ollut öljykasvirintamalla lukuisista vastaavista hankkeista huolimatta. Kuten Sundberg MT:n haastattelussa tilannetta kuvailee, ”tehdään mieluummin vaikka kahta työtä ja tuotetaan tappiolla viljaa”.

Vaikka viljan markkinahintoihin viljelijä ei pystykään vaikuttamaan, ostajia myyjänkin on mahdollista kilpailuttaa, kunhan on myydä laadukasta satoa. Valitettavasti MTK:n muutamien vuosien takainen yritys lisätä kilpailua sähköisen markkinapaikan avulla kaatui käyttäjien puutteeseen. Aivan liian moni viljatonni myydään nytkin ilman, että myyjä on selvittänyt sen laatua ja markkina-arvoa ennakkoon. Vilja kipataan hintoja kyselemättä samaan tuttuun monttuun kuin aiempinakin vuosina.

Markkinataloudessa jokainen viljelijä saa tehdä omistamillaan pelloilla ja niiltä saamallaan sadolla juuri sitä, mitä lystää – kunhan noudattaa lakeja ja viljelijätukien ehtoja. Jos laarinpohjien lakaisu kylvökoneen siemenlaatikkoon riittää kylvövalmisteluiksi, näin saa toimia. On myös aivan luvallista purkaa sato heti kuivauksen jälkeen siilosta kilpailuttamatta vanhalle tutulle ostajalle. Tällainen toimintamalli on kuitenkin ongelmallinen niiden viljelijöiden kannalta, jotka pyrkivät työllään parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen ja saamaan siitä vielä toimeentulonsa. Jokainen markkinoille tappiolla ja muusta työstä saadulla tulolla kustannettu ylimääräinen kilo bulkkiviljaa heikentää muiden viljelijöiden mahdollisuuksia saada markkinoilta korvaus omalle työlleen.