Suomi on raskaasti riippuvainen lannoitteiden, kasvinsuojeluaineiden ja energian tuonnista

Viljelykasvien fosforilannoitustarve Suomessa on noin 23,3 miljoonaa kiloa. Kotieläintuotannon lannoissa sekä yhdyskuntien ja elintarviketeollisuuden sivuvirroissa fosforia on miltei yhtä paljon. Kuva: Kari Salonen

Venäjän täysimittaisen sodan alkaminen Ukrainaa vastaan oli kova shokki maailman ruokamarkkinoille. Eikä pelkästään ruualle, vaan myös sen tuotannossa tarvittaville lannoitteille ja energialle.

Hinnat nousivat vuonna 2022 hurjasti ja tuotantopanosten saatavuudestakin oli ajoittain huolta.

Nykyinen geopoliittinen ympäristö korostaa tarvetta paikallisemmille ruoka-, ravinne- ja energiajärjestelmille, todettiin Ulkopoliittisen instituutin (Upi) ja Luonnonvarakeskuksen (Luke) järjestämässä webinaarissa tiistaina.

Suomi on suhteellisen omavarainen ruuassa, mutta todella riippuvainen maatalouden tarvitsemien kemikaalien ja energian tuonnista, totesi webinaarissa tutkimusprofessori Jyrki Niemi Lukesta.

Myös valkuaisrehuissa tuontiriippuvuus on suurta.

Fosforikaivos Suomessa on, mutta typpilannoitteissa, kaliumissa ja kasvinsuojeluaineissa ollaan käytännössä täysin tuonnin varassa.

Tilanne monissa suurissa maatalousmaissa ei ole juuri sen helpompi. EU-alue on 2000-luvun aikana muuttunut lannoitteiden nettoviejästä niiden nettotuojaksi.

Yhdysvallat ja monet Etelä-Amerikan maat ovat typpilannoitteissa nettotuojia eli tuontia on enemmän kuin vientiä. Samoin fosforin tuonti on kasvanut useissa merkittävissä maatalousmaissa.

Typen suuria viejiä ovat Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maat sekä Venäjä.

Nykyinen ruokajärjestelmä nojaa pitkälti kemiallisiin lannoitteisiin ja niiden kansainväliseen kauppaan sekä fossiiliseen energiaan.

1960-luvun jälkeen ruuantuotanto on maailmassa nelinkertaistunut ja vastannut väestönkasvuun. Se on tapahtunut lannoitteiden, kasvinsuojeluaineiden, teollisesti valmistettujen rehujen ja koneellistumisen avulla.

1960-luvulta nykypäivään tultaessa typen käyttö on maailmassa lähes kymmenkertaistunut ja fosforin käyttömäärä nelinkertaistunut.

Kansainvälisessä kaupassa liikkuvan typen määrä maailmalla on samassa ajassa kasvanut lähes 17-kertaiseksi, Niemi kertoo.

Tuotantopanosten tuonnista riippuvaiset maat ovat haavoittuvaisia, jos markkinoilla tulee shokkeja, Niemi sanoo. Suomi lukeutuu tähän ryhmään, jossa on maita niin Euroopasta, Amerikoista kuin Aasiasta ja Afrikassa.

Kiina on lannoitteissa ja kasvinsuojeluaineissa nettoviejä, mutta rehuissa se on tuonnista riippuvainen.

Ratkaisuksi nähdään paikalliset ruoka-, ravinne- ja energiajärjestelmät, joilla voitaisiin vähentää riippuvuuksia tuonnista.

Tiedeyhteisö on viime vuosina nostanut esiin agroekologista -mallia, jossa paikallisessa kiertotalousjärjestelmässä ruoka, ravinteet ja energia kietoutuvat yhteen. Siihen kuuluu vahvasti muun muassa biokaasun tuotanto ja luomuviljelyn menetelmät.

Luken viime vuonna julkaiseman raportin mukaan tehokkaalla kierrätyksellä voitaisiin kattaa 90 prosenttia kasvien fosforilannoituksen tarpeesta Suomessa ja korvata lähes kymmenen miljoonaa kiloa mineraalilannoitefosforia vuosittain.

Viljelykasvien fosforilannoitustarve on raportin mukaan noin 23,3 miljoonaa kiloa. Kotieläintuotannon lannoissa sekä yhdyskuntien ja elintarviketeollisuuden sivuvirroissa fosforia on miltei yhtä paljon.

Ongelmana on, että lannan ja muiden biomassojen sijainnin sekä peltojen lannoitustarpeen välillä on merkittävää alueellista vaihtelua eli kuljetusta tarvitaan paljon.

Webinaarissa mainittiin myös vihreä ammoniakki eli uusiutuvan energian avulla valmistettava ammoniakki. Nyt tätä typpilannoitteiden raaka-ainetta valmistetaan maakaasun avulla.

Suomeen on suunnitteilla vihreän ammoniakin tuotantoa.

Uusiutuvan energian yleistyminen parantaa energiaomavaraisuutta, johtava tutkija Marco Siddi Upista totesi.

Toisaalta energiamurros vaatii raaka-aineita, joita on vain harvoissa paikoissa maailmassa. Riippuvuuksia voi syntyä raaka-aineista muun muassa Kiinaan.

Keskustelua käytiin paljon myös Afrikan maataloudesta.

Maanosista Afrikassa on suurin potentiaali, kun katsotaan nykyistä satomäärää verrattuna siihen, mitä olisi mahdollista saada, kertoi työelämäprofessori Kaisa Karttunen Helsingin yliopistosta.

Lannoitteiden käyttö on Afrikassa hyvin vähäistä verrattuna esimerkiksi Eurooppaan. Silti hintojen nousu on iskenyt myös Afrikan maatalouteen. Kuljetuskustannukset ovat siellä myös suuret.

Monilla alueilla maailmassa, ei vain Suomessa ja Euroopassa, olisi tarve vähentää ruuantuotannon tuontiriippuvuuksia.

Webinaarissa todettiin, että taloudelliset ja rakenteelliset syyt hidastavat tällä hetkellä muutosta.

Monissa maissa maatalouspolitiikka säilyttää nykyistä tuotantotapaa. Keskustelussa mainittiin useasti esimerkiksi joissain maissa maksettavat lannoitetuet.

Karttunen totesi, että koko ruokajärjestelmää on tarkasteltava ja kehitettävä kestävämmäksi, ei ainoastaan maataloutta.

”Sota, tuontiriippuvuudet ja ilmastonmuutos ovat kriisejä, jotka pakottavat muuttamaan toimintatapoja. Kriiseistä voi siten aueta mahdollisuus myös hyviin muutoksiin”, summasi keskustelua johtava tutkija Emma Hakala Upista.