Monen suomalaisen maatilan omistus vaihtui nälkävuosina – vanhimmat tilat ovat pysyneet saman suvun hallussa ainakin 480 vuotta

Vanhimmissa asiakirjoissa isännän allekirjoitus on usein puumerkki. Puumerkit alkoivat hävitä 1800-luvun lopulla, kun kirjoitustaito yleistyi. Kuva: Kari Salonen

Maatalous perustuu Suomessa yhä vahvasti perheviljelmiin. Jotkut tiloista ovat olleet saman suvun hallussa yli 17 sukupolven ajan.

Virallisesti Suomen vanhimpia ovat sukutilat, joita on viljellyt sama suku yhtäjaksoisesti ainakin vuodesta 1539. Sitä pidemmälle tilan historian vahvistavia sukutilakunniakirjoja ei myönnetä, sillä siihen ei ole löydettävissä riittäviä todisteita, kertoo sukutilatutkimuksia tekevä Matti Walta.

"Jotkin yksittäiset asiakirjat voivat antaa viitteitä vielä vanhemmista sukutiloista, mutta jatkuvuutta ei pysty niistä osoittamaan."

Eniten hyvin vanhoja sukutiloja on Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa, Hämeessä, Pirkanmaalla ja Etelä-Savossa. Mitä pohjoisemmaksi mennään sen harvemmaksi ja nuoremmaksi sukutilat käyvät.

ProAgria myöntää sukutilakunniakirjoja ja -tunnuksia tiloille, jotka ovat olleet saman suvun hallussa vähintään 200 vuotta. Kaikkiaan kunniakirjoja on myönnetty lähes 8 000.

Yleinen vuosiluku tilojen sukupolviketjun alussa on 1722, joka on Venäjän ylivallan eli Iso vihan päättymistä seuraava vuosi. "Sitä ennen on melkein kymmenen vuoden aukko lähteissä", Walta kertoo. Myös 1600-luvun lopussa ja vuoden 1868 jälkeen moni tila on jäänyt Nälkävuosiksi kutsuttujen katovuosien seurauksena autioksi ja saanut sittemmin uuden omistajan.

Sukutilatutkimus eroaa jonkin verran sukututkimuksesta. Sukutilakunniakirja on siis tila- tai sukukohtainen, ei niinkään isäntäparin henkilökohtainen, Walta sanoo.

Tutkimuksen ulkopuolelle jäävät tiloilla eläneiden sukujen muut vaiheet. Usein myös syy siihen, miksi tila on siirtynyt esimerkiksi poikkeuksellisen lyhyessä ajassa sukupolvelta seuraavalle, jää pimentoon.

"Joskus törmää tietoihin, jotka viittaavat esimerkiksi rikoksiin tai sairastumisiin. Suurin osa siirtymistä on normaaleja, joissa vanha isäntäpari jää syytingille. Usein löytyy tarkkojakin sopimuksia siitä, miten uuden isännän tulee huolehtia vanhemmista."

Yhden sukupolven aika tilan historiassa on Wallan arvion mukaan keskimäärin noin 30 vuotta. Vaikka ihmisten keski-ikä oli satoja vuosia sitten selvästi nykyistä lyhyempi, aikuiseksi selvinneet elivät usein yli 60-vuotiaiksi, Walta kertoo.

Tutkimus aloitetaan viimeisimmästä sukupolvesta ja sitä jatketaan niin pitkälle vuosisatojen taakse, kuin tietoja suvusta samalla tilalla riittää. Tietoa löytyy maakirjoista, henkikirjoista sekä voudin tileistä ja joillain alueilla asutuksen yleisluetteloista. 1700- ja 1800-luvuilta löytyy jo myös kauppa- ja jakokirjoja sekä maaherran päätöksiä, jotka vahvistavat muita tietoja.

Työ sujuu Wallalta jo rutiinilla. Yhden tilan sukupolvien tutkimiseen kuluu keskimäärin viisi tuntia. Aina tulos ei ole toivottu. "Kaikki eivät saa kunniakirjaa. Taustalta saattaa paljastua esimerkiksi, että tila on siirtynyt toiselta suvulta."

Maatilan myyminen suvun ulkopuolelle on ollut mahdollista vuodesta 1734. Sitä ennen suvulla oli lunastusoikeus tilaan.

Tilat ovat siirtyneet yleisimmin perheen vanhimmille pojille, joilla on ollut vahva etuoikeus tilaan. Tyttöjen perimäoikeus oli pitkään heikompi kuin pojilla, mutta tila on ollut mahdollista siirtää myös tyttären tai vävyn hallittavaksi. "Joskus näin on voitu myös sivuuttaa poika jostain syystä", Walta toteaa.

Suomessa naiset saivat tasavertaisen perimäoikeuden vuonna 1878.

Joinain vuosina sukutilatutkimuksia on tehty lähes sata vuodessa. Nykyisin uusia tiloja tulee tutkittavaksi harvakseltaan. "Ehkä alle kymmenen vuodessa. Siinä näkyy alan yleinen kehitys", Walta toteaa. Sukutilojen merkitys ei silti ole kadonnut.

"Historia on tärkeä ja arvostettu asia tiloille ja suvuille."