"Suomalaisessa ruokajärjestelmässä niin kuluttaja kuin tuottaja ovat lukkotilassa. Yrität mennä yhteen suuntaan, ei onnistu - tai toiseen, eikä sekään", Irene Kuhmonen sanoo. Kuva: Pentti Vänskä
”Maaseudun aika tulee vielä” – tutkija Irene Kuhmosen mukaan nykymenolla moni tila joutuu kuitenkin sitä ennen liian ahtaalle
Maatiloja kuihduttavasta kierteestä poispääsy edellyttäisi kiireesti tosiasioiden tunnustamista koko yhteiskunnassa, katsoo maatilojen kestävyyssiirtymästä väitellyt tutkija.
Vuotiaan Tuli-Santun (oik.) koulutus on jatkossa Irene Kuhmosen harrastuksista tärkeimpiä, kun väitöskirja ei enää vie aikaa. Kuvassa myös Santun emä Tuli-Helmi. Kuva: Pentti VänskäIrene Kuhmosen elämää on ohjannut erilaisten, osin näkymättömien raja-aitojen välimaastossa kulkeminen.
Hän syntyi Helsingissä ja kävi koulun Vaajakoskella. Lapsesta asti maaseutu tuli tutuksi isän kotitilalla Hankasalmella viikonloppuisin ja lomilla.
”Koko lapsuus meillä elettiin monipaikkaisesti, joka on nyt muotisana. Jos minulta olisi kysytty, olisin muuttanut sinne maalle”, nykyisin Sisä-Savossa Vesannolla asuva tutkija toteaa.
Opiskeltuaan yhteiskuntamaantiedettä Joensuussa hän palasi kotiseudulle, kun töitä löytyi Jyväskylän yliopiston osana silloin toimineesta ympäristöntutkimuskeskuksesta.
Työn monipaikkaisuus on nyt jatkunut toistakymmentä vuotta, kun Irene avioitui toisen maaseutututkijan Tuomas Kuhmosen kanssa.
Hän päätyi jatkamaan kohti väitöskirjaa ja pääaine vaihtui, sillä Jyväskylän yliopistolla tehtiin ympäristöjohtamisen tutkimusta kauppatieteen laitoksella. Tutkimusaihe maatilojen kestävyyssiirtymästä sopi siihen hyvin.
”Alussa maatalous ei ollut kauppatieteen tutkijoiden keskuudessa kovin trendikästä. Olin siellä omassa kuplassani. Mutta korona ja Ukrainan sota muuttivat ajattelua. Nyt aihe onkin niin sanotusti kuuma.”
Väitöskirjan teko venyi lopulta yli kymmeneen vuoteen, kun lapset syntyivät ja Irene osallistui myös muihin tutkimushankkeisin.
”Lähdin väitöstyöhön ajatuksella tutkia, miten viljelijät luovivat ympäröivästä yhteiskunnasta tulevien, kahtalaisten haasteiden välissä, kun on ympäristönsuojeluun liittyviä ja taloudellista painetta.”
Alussa Kuhmonen ajatteli, että kilpailukykyä ja ekologista kestävyyttä voidaan optimoida rinnan. Tutkimus osoitti hänelle itselleenkin, että näin ei välttämättä ole. Esimerkiksi eläin- ja kasvituotannon eriytyminen eri alueille johtaa osaltaan luonnon monimuotoisuuden heikentymiseen.
”Resilienssin näkökulmasta suunta kohti yhä suurempaa erikoistumista, ja taloudellinen kilpailukyky syö koko ruokajärjestelmän kykyä toimia tarvittaessa toisin. Sen haavoittuvuus lisääntyy tuotannon yksipuolistuessa.”
Tämä ymmärrys sai tutkijan kääntämään ajattelunsa ylösalaisin. Väitöskirjan ytimeen tuli yksittäisten tilojen sijaan koko ruokajärjestelmän kestävyyssiirtymä – tai oikeammin sen hitaus.
Irene Kuhmonen
Tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa ja on mukana kolmen yliopiston ja Luonnonvarakeskuksen yhteisessä Biodiful-hankkeessa.
Väitteli joulukuussa ruokajärjestelmän kestävyyssiirtymästä.
Asuu Vesannon Oinaskylällä miehensä kotitilalla, jossa tuotetaan heinää omiin tarpeisiin ja harjoitetaan metsätaloutta.
Perheeseen kuuluvat 6- ja 9-vuotiaat lapset sekä tytär puolison edellisestä liitosta.
Yksi koira ja kolme hevosta ovat myös kiinteä osa perhettä.
Harrastuksia ovat hevosten hoito ja ratsastus, luonnossa liikkuminen, koiran kanssa touhuaminen sekä puutarhanhoito.
Irene Kuhmosen väitöskirja löytyy Jyväskylän yliopiston julkaisuista.
”Maaseudun ihmisten ja elinkeinojen asia on minulle henkilökohtaisesti tärkeä. Kun kuitenkin katson, mitä meidän yhteiskunnassamme kohdellaan maaseutua ja mitä tutkimuksissani on tullut esiin, valitettavasti optimismini on karissut. On pakko sanoa niin”, Irene Kuhmonen kuvaa.
Fossiilisiin lähteisiin perustuva talous määrittää näkymättömillä tavoilla suomalaistenkin arkea niin monta kautta, että sitä on vaikea edes huomata.
Kuhmosta huolettaa, että myös vihreää siirtymää kaavaillaan samalla suuruuden ekonomian logiikalla vetytalouteen ja ydinvoiman varaan: yksi miljoonaluokan laitos sinne, toinen tänne.
Suomalainen yhteiskunta ei tule toimeen ilman maaseutua. Sitä tarvitaan, jotta aito bio- ja kiertotalouteen nojaava järjestelmä saadaan toimimaan.
”Maaseudun aika tulee vielä. Siitä olen varma. Mutta ehditäänkö sitä ennen ajaa maaseudun toimijat liian ahtaalle?” Tutkija kysyy.
Kaikkialla yhteiskunnassa on Irene Kuhmosen mukaan syytä pysähtyä tunnistamaan, miten kestävyyden rajat näkyvät jo nyt. Etualalla Tuli-Santtu, takana puoliveritamma Energy. Kuva: Pentti VänskäKehitystä ei käännetä yksittäisten viljelijöiden valinnoilla. Mutta kapea on todellisuudessa myös kuluttajan liikkumavara.
”Itsekin olen pyrkinyt ostamaan lähituottajilta, mutta se voi olla vaikeaa, kun pitää muistaa tilata tiettyyn hetkeen mennessä ja hakea jostain tiettynä aikana. Se on paljon vaadittu arjen ruuhkavuosissa selviytyessä”, Kuhmonen sanoo.
Jotta muutos olisi mahdollinen ilman, että siihen joudutaan suuren kriisin kautta, tarvittaisiin koko yhteiskunnassa tietoisia valintoja ja selkeä tahtotila.
”Varsinkin kaupan puolella mennään liikaa sen selityksen taakse, että ’me vain tehdään, mitä kuluttajat haluavat´. Poliitikot ja virkamiehet taas ovat omalla tavallaan pakkopaidassa.”
Usein vannotaan kannattavuuden nimiin, mutta se ei ole mikään luonnonlaki.
”Se, millainen toiminta on kannattavaa, muodostuu kunkin yhteiskunnan toiminnassa. Me pystymme elämään myös toisella tavalla ajatellen kestävyyssiirtymää.”
Muutos on vielä mahdollinen. Se edellyttäisi paitsi tosiasioiden tunnustamista ja tunnistamista myös johtajuutta.
”Monitieteisyys kuulostaa kivalta, kun ajatuksia voidaan törmäyttää. Siinä kuitenkin on käytettävä paljon aikaa yhteisen ymmärryksen löytämiseen", Irene Kuhmonen kuvaa. Kuva: Pentti VänskäMillaista ympäristön kestävyyden ja luonnon monimuotoisuuden huomioiva johtajuus sitten voisi eri toimialoilla olla?
Sitä Kuhmonen selvittää osana Biodiful-tutkimushankkeen monitieteistä tutkijaryhmää. Mukana on kauppatieteilijöitä, biologeja, maantieteilijöitä, insinöörejä, kuluttamisen tutkijoita ja kasvatustieteilijöitä Luonnonvarakeskuksesta sekä Jyväskylän, Lappeenrannan ja Turun yliopistoista.
Kuhmonen kuuluu ryhmään, joka tutkii ruokaketjun yrityksiä. Työ eri tutkimusalojen välimaastossa siis jatkuu.
”Tämän kahden vuoden aikana on joutunut menemään epämukavuusalueelle. Mutta ajattelen sen johtavan oivalluksiin, joita ei voi saada, jos pysytään vain samanlaisen, tutun ajattelutavan sisällä”, hän puntaroi.
Tutkimusohjelma on erilaisista taustoista tuleville tutkijoillekin omakohtainen oppimisprosessi.
”Se, mikä on toiselle peruskauraa, on toiselle aivan uutta. On pakko hakea jonkunlainen yhteinen ymmärrys, että tutkimusta pystytään tekemään.”
Samanlaista sisukkuutta keskustella eri tavalla ajattelevien kanssa tarvittaisiin hänen mukaansa nykymaailmassa laajemminkin.
Se edistäisi myös aitoa ymmärrystä siitä, mistä suomalainen ruokaturva syntyy. Aihe on kuitenkin tällä hetkellä muuttuneen maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi monen ajatuksissa.
Santtu syntyi viime kesäkuussa Kuhmosten lapsiperheen lohduksi kesken perhettä kohdanneiden menetysten. Kuva: Pentti VänskäKuhmoset asuvat Tuomaan kotitilaa Vesannon Oinaskylällä. Tutkijapariskunta työskentelee pääosin pihapiiriin rakennetulta toimistolta. Tilan päätuotantosuunta on metsätalous.
Irene kuvaa, että hänen osansa on osallistua hakkuiden suunnitteluun. Ennalta määritetään esimerkiksi tärkeiden kohteiden tai esimerkiksi harvinaisempien puulajien rauhoittamista. Irenellä on myös sanansa sopivien teiden ja polkujen linjauksiin.
”Sisä-Savolle tyypillisesti meillä ovat maastot niin kivikkoisia, ettei sinne ole asiaa hevosten kanssa, ellei ole mietitty sopivia kohtia.”
Perheellä on kolme hevosta, yksi puoliveri- ja toinen suomenhevostamma, joista jälkimmäinen varsoi kesäkuussa. Varsasta on tullut koko perhettä yhdistävä hahmo, kun kuluneeseen vuoteen on sisältynyt perhepiirissä surua.
Santuksi nimetty varsa on myös tarkoittanut muutosta aiemmin silmäterän paikkaa pitäneelle perheen koiralle. Beauceron on alun perin ranskalaisten karjatilojen koirarotu, ja Kaapo on tomerasti halunnut paimentaa uutta tulokasta siinä kuitenkaan aina onnistumatta.
Väitöskirjan teko tarkoitti Irenelle lapsiperheen arjessa kompromissien tekoa etenkin omien harrastusten suhteen.
”Varmaankin varsa pitäisi kouluttaa. Ja Kaapon kanssa palata treenaamaan. Se on siitä tosi innoissaan”, hän kaavailee.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
