Metsän puut elävät sienten varassa

Kullakin puulajilla on joukko omia sieniseuralaisiaan. Lehtikuusentatti on lehtikuusen juurisieni. Suurimman osan elämästään sieni viettää huomaamattomana rihmastona (kuva vasemmalla). Sitä voi nähdä vaikkapa maapuitten alapinnalla. Jorma Peiponen Kuva: Viestilehtien arkisto

Aavistuksen metsän sienirunsaudesta antaa vaeltelu syksyisessä metsässä: lyhyelläkin retkellä näkee kymmeniä lajeja, vaikka suurin osa sienistä jää tavalliselta kulkijalta nimeämättä.

Sienillä on paljon suurempi merkitys metsän ekologiassa kuin ihmisten ravintona: voi jopa väittää, että metsä on sienten luomus. Jollei sieniä olisi, tuskin Suomessa olisi metsiäkään.

Yleensä lajien määrä pienenee tropiikista kohti napoja. Poikkeuksia ovat muun muassa eräät sieniryhmät, joiden lajirunsaus on suurimmillaan pohjoisen metsissä ja vielä tundran etelälaidallakin.

Havumetsän sienirunsaus syntyy erityisesti kahden sieniryhmän lajeista, lahottajista ja puiden juurisienistä. Sienet ovat karikkeen hajottajina runsaimmillaan happamassa, niukkatyppisessä ja viileässä maassa, jossa bakteerien ja maaperäeläinten menestys on heikompaa.

Näkyvin osa metsän sienistä – tatit, rouskut, haperot, valmuskat, kärpässienet, vahverot, orakkaat ja seitikit – ovat puiden juurisieniä.

Juuressa sieni ja puu käyvät kauppaa: sieni luovuttaa puulle mineraaliravinteita, erityisesti typpeä ja fosforia, ja saa vastineeksi sokereita ja muita orgaanisia yhdisteitä.

Puu saattaa luovuttaa sienikumppanilleen jopa kymmenyksen yhteyttämistuotteistaan. Silti kauppa kannattaa. Ilman sienijuurta puut tuskin pysyisivät hengissä, saati pystyisivät kasvattamaan kymmenien metrien korkuisen rungon.

Sienellekin suhde merkitsee vaurautta ja hyvinvointia. Sen turvin juurisienet voivat kasvattaa suuren määrän kookkaita itiöemiä.

Sienestäjän saaliista juurisienet muodostavat pääosan, ja vain pieni osa sienikorin sisällöstä on lahottajia.

Useimmilla puulajeillamme on pintasienijuuri, jossa sieni muodostaa puun juurenkärjen ympärille muhvimaisen kudoksen. Sienirihmasto ei kasva solujen sisään, vaan aineiden vaihto tapahtuu solukalvojen lävitse.

Puilla on lukuisia, vain niiden seuraan sopeutuneita sienilajeja, mutta monet sienet pystyvät solmimaan sienijuurisuhteen useammankin puulajin kanssa.

Sekä sieni että kasvi voivat valita tai palkita parhaan kumppanin niin, että kasvi antaa eniten hiiliyhdisteitä niille sienille, jotka toimittavat eniten ravinteita kasville, ja päinvastoin, sieni voi ohjata kasvunsa ja rihmastonsa parhaiten maksaviin juuriin!

Juuristo on tori, jossa kilpaillaan parhaista asiakkaista.

Pintasienijuuri on tyypillinen pohjoisen taigan ja lauhkean vyöhykkeen puille, joiden kasvupaikoilla maassa on runsaasti eloperäistä materiaalia. Mykoritsasienet voivat liuottaa ravinteita jopa kalliosta. Sienirihmastot erittävät orgaanisia happoja, jotka pystyvät irrottamaan kalsiumia ja kaliumia maasälvistä ja muista alkalimetallipitoisista mineraaleista.

Rihmasto voi kasvaa kiven sisäänkin, vaikka tavallisempaa on, että rihmasto peittää verkkomaisena kudoksena mineraalirakeen pinnan.

Kangasmetsässä puista karisee maahan tonnin verran vuodessa lehtiä, neulasia, pieniä oksia, jäkäliä ja muuta eloperäistä ainesta, ja toinen mokoma syötävää syntyy kuolevista juurista. Kuolleen materiaalin hajottamiseen osallistuvat sienten lisäksi bakteerit ja pieneläimet.

Sukkula- ja änkyrimadot, hyppyhäntäiset, punkit ja muut sulattavat karikkeesta sen helppoliukoisen osan kuten sokerit, rasvat ja proteiinit. Juurisienillä on kyky irrottaa orgaanisesta aineksesta typpiyhdisteitä, jotka ne sitten välittävät aminohappoina isäntäkasvilleen.

Kasvien kovat solunseinät jäävät pääosin sienten ja bakteerien kontolle. Solunseinän rakenneosista selluloosa ja hemiselluloosa hajoavat vielä suhteellisen helposti, mutta ligniini on kovempi pala.

Yhtä tiukkaa on sienten, hyönteisten ja muiden pieneläinten kitiinikuori. Sekä ligniini että kitiini hajoavat hyvin hitaasti ja vain osaksi.

Jäljelle jääneet hajoamistuotteet reagoivat osin keskenään ja ketjuuntuvat humusaineiksi. Vähätyppinen humusaines on äärimmäisen hitaasti hajoavaa. Humukseen sitoutuneet ravinteet ovat siis poissa aktiivisesta ravinnekierrosta.

Vaikka humukseksi muuttuu vain murto-osa karikkeesta, hitaan hajoamisen vuoksi sitä kertyy maahan valtavasti. Humuksen puoliintumisaika on satoja vuosia!

Maaperän hiilivarasto on kangasmetsissä kaksi kertaa suurempi kuin puuston. Mineraalimaan pintaosissa on humusainesta enemmän kuin sienirihmastojen ja juurten yhteen sitomassa kuntassa.

Kulotus ja metsäpalot vapauttavat osan kunttaan sitoutuneista ravinteista kasvien käyttöön, mutta mineraalimaassa oleva hiili jää pääosin paikoilleen.

Siitä, mitä puiden juuristossa todella tapahtuu ja millainen elomuotojen runsaus siellä vallitsee, on saatu vasta vähäinen aavistus. Sienijuuren merkitys tunnetaan, mutta muiden maaperän eliöiden merkityksestä ei vielä ole kovin tarkkaa käsitystä.

Sienet piilottelevat suurimman osan elämästään rihmastoina. Niitä ei yleensä ole pystytty tunnistamaan lajilleen. Päätelmät on täytynyt tehdä itiöemien avulla.

Vasta uudet laboratoriotekniikat ovat mahdollistaneet maaperän sieniyhteisön tutkimisen. Sen avulla on tällä vuosituhannella löydetty jopa aivan uusi mykoritsaa muodostava sieniryhmä, Archaeorhizomycetes.

Ne ovat yksinkertaisia, toistaiseksi vain rihmastoina tunnettuja kotelosieniä ja ilmeisesti sukua tuulenpesäsienille. Vaikka ne löytyivät vasta nyt, ne ovat aivan yleisiä ja muodostavat sienijuurta muun muassa koivun, kuusen ja männyn kanssa.

Seppo Vuokko

Avaa artikkelin PDF