Luulitko, että vanha polttopuu ei lämmitä? MT testautti 28 vuotta vanhat klapit

Toimittaja Pasi Jaakkonen kaivoi heinäladosta vuonna 1995 tehdyn polttopuun testiin uuden puun kanssa. Kuva: Petteri Kivimäki

Koivuhalot olivat odottaneet polttamista reilusti yhden sukupolven verran, jos sukupolven määritelmä on 25 vuotta. Harvennusmetsästä kaadetut koivut olivat vanhentuneet hatarassa heinäladossa peltikaton alla irti maasta armon vuodesta 1995.

Se oli mieleenjäävä vuosi muustakin kuin ladon takana metsässä tapahtuneen harvennushakkuun vuoksi. Suomi voitti jääkiekossa ensimmäisen maailmanmestaruuden ja liittyi jäseneksi EU:hun.

Sen jälkeen maailmanmestaruuksia on tullut niin, että ei pysy luvussa mukana ja EU:kin on jo ihan toinen porukka johon tuolloin liityttiin. Halkojen omistajuuskin on ehtinyt siirtyä seuraavalle sukupolvelle.

Mutta halot olivat pysyneet ja pitäneet pintansa ajan hammasta vastaan. Ihan hyviltä ne näyttivät, ei juurikaan sinistymistä, hometta tai puuainesta hyödyntävistä sienistä puhumatta, mutta... mahtaako niissä olla vielä lämpöarvoa jäljellä?

Lupaavasti ne kuivan koivun tavoin kopsahtivat yhteen, mutta totuus niiden polttoarvosta selviäisi vain laboratoriotutkimuksella. Eikä yksin absoluuttisella mittauksella, vaan vertaamalla klapivanhuksia 2020-luvun tuoreeseen koivuun.

Vertailupuupuuksi pellon laidasta kaadettiin rinnan korkeudelta kaksikymmentäsenttinen koivu.

Se oli saanut elää helppoa elämää. Viereisen pellon muhevaan maaperään tunkeutuneet juuret toivat puulle runsaasti ravintoa eikä vieressä ollut juuri muita puita auringon valoa varjostamassa. Paitsi muutama tervaleppä, jotka typen suhteen omavaraisina puina olivat tuhlailevaisesti lehdillään lannoittaneet maaperää vuosikymmeniä.

Liioin vedestä ei ollut pulaa, siitä piti huolen vieressä virtaava pieni puro.

Sydäntalvella tammikuussa koivu pistettiin nurin. Kanto paljasti, että koivulla oli ollut helppo elämä. Lustot olivat leveitä ja hyvinvoinnista kieliviä, mutta mikä onkaan puun arvo polttopuuna?

Sen selvittämiseksi koivun rungon eri osista sahattiin muutaman sentin vahvuisia kiekkoja. Tuli tyveä, keskipuuta mutta myös latvaa yhteensä noin pari kiloa eli yksi ämpärillinen.

Testipuuta koottiin noin yksi ämpärillinen. Kuva: Petteri Kivimäki

Vanhoista haloista sahattiin vastaavat näytepalat. Ladosta valittiin pyöreää latvapuuta ja runkoa samassa suhteessa kaadetusta koivusta.

Päätypalat heitettin pois ja kiekkoja leikattiin lyhennettyjen halkojen päistä sekä keskeltä.

Noin 3–5 senttia paksut kiekot halottiin kirveellä sen kaltaisiksi pieniksi pilkkeiksi, joita kuulema sota-aikana käytettiin häkäpönttöautoissa.

Kun työ oli ohi, pilkkeet tuotiin sisälle kuivamaan neljän päivän ajaksi. Välillä niitä punnittiin ja kuivuminen oli vauhdikasta.

Viidentenä päivänä puut vietiin auktorisoituja polttopuuanalyyysejä tekevän Eurofinsin laboratorioon Jyväskylään.

Tuotantoyksikön päällikkö Anne-Riikka Rautio otti näytteet vastaan ja antoi niille tutkimusnumeron erotukseksi kymmenistä muista näytteistä.

Aluksi laborantti Elina Kinnunen ajoi näytteet esimurskaimen läpi. Sitten ne jauhettiin ja lopputuloksena oli noin millimetrin kokoista purua. Purua kuivattiin 105 asteen lämmössä, kunnes siinä ei ollut enää kosteutta.

Seuraavana päivänä sahanpurusta puristeettiin hydrauliprässillä peukalonpään kokoinen kiekko. Kun mittalaitteet oli kalibroitu, näyte asetettiin upokkaaseen, johon yhdistettiin sytytyslangaksi puuvillanaru. Sen toinen pää oli kiinni sähkövastuksessa.

Lopuksi polttosylinteri eli ”pommi” suljettiin ja se täytettiin puhtaalla painehapella.

Laborantti Elina Kinnunen teki analyysin pommikalorimetrillä. Kuva: Petteri Kivimäki

Pommi upotettiin kalorimetriin eli vesihauteeseen. Tämän jälkeen pommin sytytysvastukseen kytkettiin virta, joka sytytti puuvillalangan ja lopulta sen alapuolella upokkaassa olleen puupurusta puristetun tabletin.

Puhtaassa painehapessa palaminen tapahtui ulkoilmaan verrattuna räjähdysmäisen nopeasti.

Palotapahtumassa syntynyt lämpö siirtyi teräslieriöstä sitä ympäröivään vesihauteeseen, jonka lämmönnousu mitattiin. Muutaman minuutin päästä tulokset näykyivät tietokoneen näytöllä.

”Molempien kalorimetrinen lämpöarvo on noin viisi kilowattituntia kiloa kohti eli varsin tyypillisiä lukuja”, Kinnunen sanoi.

Hetken kuluttua myös tuotantoyksikön päällikkö arvioi polton tulokset.

”Näytteillä ei ole merkittäviä eroja, hyvää polttopuuta molemmat. Hyvin säilytetty puu on selvästi hyvää vuosienkin säilytyksen jälkeen”, Rautio sanoo.

Kirjallisuuslähteiden mukaan koivun runkopuun tehollinen lämpöarvo kuiva-aineessa vaihtelee 18,96–19,06 MJ/kg eli 5,27 –5,29 kWh/kg. Nyt mitatuissa näytteissä vanhojen klapien lämpöarvo 5,27 kWh oli täsmälleen sama kuin mitä tutkimukset kertovat, nuorissa klapeissa puolestaan aavistuksen alle.

Erot olivat niin pieniä, että käytännössä ne jäävät mittausten satunnaisvaihteluiden väliin.

Vanhoissa klapeissa kuorta ja tuohta oli aavistuksen verran enemmän, mikä saattoi vaikuttaa tulokseen. Kuoren ja tuohen lämpöarvo on runkopuuta korkeampi.

Näytteistä mitattiin myös puun haihtuvien aineiden osuus. Vanhassa puussa haihtuvien osuus oli 85,9 prosenttia. Vastakaadetuissa haloissa haihtuvia aineita oli enemmän eli 85,5 prosenttia. Ero voi selittyä sillä, että vuosikymmenten saatossa vanhoista haloista oli haihtunut aineita.

Puiden kaatoajankohtien erolla voi olla myös vaikutusta siihen, miten niistä irtosi lämpöä. Talveen valmistautessaan puissa tapahtuu kemiallisia reaktioita, jotka voivat vaikuttaa puuaineksen lämpöarvoon.

Kaikkien pohdiskelujen jälkeen lopputulos alkoi valjeta, eikä mittausten tuloksia käynyt kiistäminen, kun oli mustaa valkoisella.

Neljännesvuosisadan ikäiset perintökoivuklapit kelpasivat polttopuuksi siinä missä vasta kaadetut.

Joko sinulle tulee MT:n metsäuutiskirje? Saat kerran viikossa ajankohtaisia metsäuutisia ilmaiseksi sähköpostiisi tilaamalla metsäuutiskirjeen.