Suomalainen kummajainen – kirjallisuudenmuoto, joka ei sovi mihinkään muottiin: eräkirjallisuus

Lapsuuden perheessäni oli kirjakummi. Isäni jahtikaveri ja papan kanssa samoissa paikoissa sodassa taistellut Kalervo lähetti joka joulu perheellemme suuren laatikon kirjoja. Romaaneja, kalliita tietokirjasarjoja, mitä milloinkin.

Isä sai lahjaksi Matti Hokkasen Haltti-Reinon hirvenlihat ja Raimo Ylisen Kun pitkä siima lyheni, mutta minä niitä luin – yhä uudestaan ja uudestaan.

Voi sanoa, että kasvoin eräkirjallisuuden parissa. En ole ainoa. Eräkirjallisuus on ollut Suomessa valtavan suosittu ja samalla uniikki suomalainen kirjallisuuden laji.

Filosofi Tere Vadén kertoo kirjassaan Kaksijalkainen ympäristövallankumous (2010), että miltään muulta kielialueelta ei löydy vastaavaa kirjallisuuden perinnettä.

Suomalainen eräkirjallisuus on kummajainen, joka ei Vadénin mukaan sovi mihinkään kaunokirjallisuuden lokeroon. Se ei ole järin kunnianhimoista proosaa, ei viihdettä, luontokirjallisuutta tai jännitystä. Se on ei-kirjallista ei-eurooppalaista tarinaperinnettä.

Vadén kirjoittaa, että ensimmäinen suomenkielinen romaani, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, on samalla myös ensimmäinen suomenkielinen eräkirja.

Niin todella voi sanoa. Muuttavathan veljekset metsään viettääkseen siellä hyvää erähenkistä elämää, kuten eräkirjallisuudessa aina.

Eräkirjallisuus on Vadénin mukaan toisteista ja ennustettavaa: Eränkävijä lähtee maalikyliltä, saapuu metsään, pyytää riistaa, yöpyy, ainakin tulistelee, saa saalista ja palaa kylille.

Esimerkikseen hän ottaa ”alan kiistattoman mestarin”, A. E. Järvisen, jonka novellit toistavat samaa kaavaa vuosikymmenestä toiseen.

Juuri toisteisuus ja rituaalisuus ovat Vadénin mukaan merkki eräkirjallisuuden tarkoituksesta. "Eräkirjallisuus kuvaa idullaan olevan pyhyyden kokemusta", Vadén kirjoittaa ja vertaa sitä kristillisiin menoihin, esimerkiksi vihkikaavaan, joka jäsentää ja mahdollistaa uskonnollisen kokemuksen.

Vadénin analyysi liitää korkealla, mutta siinä on jotakin tunnistettavaa.

Järvisen myöhäisempi tuotanto lähentelee jonkinlaista pyhän ja uskonnollisen kokemusta. Jo kirjan nimi Särkyvää kirkkautta viittaa johonkin muuhun kuin pelkkään huurremetson tappamiseen.

Kun tutkailen eräkirjallisuuden parissa kasvanutta itseäni, löydän samoja ituja sisältäni.

Kaunokirjallisuus on vaarallista. En muista kenen ajatus se on, mutta todelta se maistuu.

Tarinoihin uppoutuminen ei ole koskaan vain itsensä viihdyttämistä, sillä kirjat livahtavat sisällemme, tekevät meissä pirullista vaikuttamistyötään, varsinkin kirjat, jotka luetaan herkässä kasvuiässä.

Löysin Yrjö Kokon Laulujoutsenen ja Sudenhampaisen kaulanauhan vasta kolmekymppisenä. Luin ne valtavan innostuksen vallassa ja totesin kaverilleni, että jos olisin lukenut nämä viisitoistakesäisenä, asuisin nyt Enontekiön kairassa pienessä hirsikömmänässä.

Kokolla oli huumaava vaikutus nuoriin. Tiedän itsekin kaksi noin seitsenkymppistä miestä, jotka lukivat Kokkoa, valaistuivat ja muuttivat sen vuoksi Lappiin. A. E. Järvisen kirjat epäilemättä aiheuttivat samanlaista käytöstä.

Minuun eräkirjallisuus jätti mettänikävän. Luin kirjoja, jotka kuvasivat suuria metsiä, erämaita ja syrjäisiä kala-apajia, joissa jalokala iski ärhäkästi lippaan. Omilla eräretkilläni Torniossa ja Ylitorniolla en löytänyt merkkiäkään sellaisista paikoista.

Parikymppisenä laajensin reviiriä, etsin tosissani, mutten löytänyt. Tajusin, että metsät olivat menneet, purot, joet laajalti pilassa. Kaikki ihmisen syytä.

Lopulta aloin käsitellä ikävääni kirjoittamalla. Siitä taustalla jäytävästä tunteesta on syntynyt läjä kolumneja, joitakin erätarinoita, Metsä meidän jälkeemme -kirja ja pian ilmestyvä esikoisromaanini Villikoira.

Yritin vuosikaudet kirjoittaa tositapahtumiin perustuvaa romaania todellisiin tapahtumapaikkoihin länsilappilaisessa luonnossa, mutta kompuroin ojituksiin, masennuin revittyihin maihin, ruopattuihin puroihin ja jokeen, jonka siiat ja taimenet oli padolla tukahdutettu.

Lopulta ymmärsin, että kaunokirjallisuudessa saa luoda itse maailmansa. Saan kirjoittaa sellaiset metsät ja sellaiset virtavedet kuin itse haluan.

Metsäkirjaa tehdessä paneuduin ensimmäistä kertaa metsänhoitaja, kirjailija A. E. Järvisen elämäntarinaan ja tajusin, että luonnon pyhyyttä huokuvia erämaakuvauksia vuosikymmenet kirjoittanut mies oli avohakkaajien kiivainta kastia.

Hän hakkasi syrjäisimmätkin metsät, joihin kukaan ei ollut kannattamattomuuden vuoksi aiemmin mennyt. Hän hakkasi armotta ne metsät, joista tarinansa kirjoitti.

Järvisen sisäinen ristiriita on niin valtava, että kirjailijana sitä on vaikea ohittaa. Järvinen on kuin 1900-luvun Suomen henkilöitymä, jossa sivistynyt ja moderni riitelee menneen kanssa. Olemme aivan vasta Impivaarasta maalikyliin muuttanut porukka, joka kantaa metsämaisemaa mukanaan, vaikka kuinka yrittäisi kaupungistua.

Metsä on meissä, mutta metsät ovat poissa.

Luonnon kanssa elämisessä olemme lopettaneet tyhmentymisen, tai ainakin railakkain hulluus ja omaan jalkaan ampumisen vimma näyttäisi olevan takana. Silmät avautuvat.

Se lohduttaa ja innostaa. Siihen minä nojaan.