Aarre: Ylenpalttinen kaskeaminen johti puupulaan ja herätti huolen metsien loppumisesta

Tämä kuva on otettu syyskuussa 2018 Iitissä Tornatorin kulotuksesta. Palo alkoi hyvin, mutta kostea maaperä hillitsi roihua. Savun täyttämä maisema vie kaskenpolttoaikojen tunnelmaan. Kuva: Sanne Katainen

Vuosisatoja jatkunut kaskeaminen johtui siitä, että Suomi oli kokonaan metsien peitossa. Kun uudisasukas siirtyi uudelle seudulle, hänen oli raivattava metsä viljelystarkoitukseen.

Tämä kävi helpoimmin polttamalla metsä. Polttamisesta oli se hyöty, että palaneen puun tuhka lannoitti maata. Mitä paremmin puut paloivat, sitä enemmän saatiin tuhkaa ja maata pystyttiin muokkaamaan paremmin.

Kaskesta saatiin tavallisesti vain yksi tai pari viljasatoa. Tämän takia kaskenpolttajan oli jatkuvasti kaadettava tai valmistettava uutta kaskea. Uudisasukas joutui raivaamaan aina vain uusia kaskialoja ja jättämään syntyneet ahot oman onnensa nojaan.

Kaskenpolttoa on perinteisesti pidetty suomalaisen maanviljelyksen vanhimpana muotona. Sitä on harjoitettu jo esihistoriallisena aikana. Kaskissa on viljelty ruista, ohraa, kauraa, hernettä, pellavaa, tattaria ja naurista.

Länsi-Suomessa jatkettiin kaskeamista jonkin verran peltoviljelyn ohessa, mutta asutuksen muututtua pysyvämmäksi siitä luovuttiin ja siirryttiin peltoviljelyyn. Sen sijaan Itä-Suomessa asutus oli vielä uudella ajallakin pitkään pääasiassa puolikiinteätä kaskiasutusta. Savossa ja Karjalassa kaskeaminen säilyi 1800-luvulle saakka pääasiallisena viljelystapana.

1600-luvun lopulta lähtien Ruotsin hallinto alkoi suhtautua kaskeamiseen karsaasti. Syynä oli pelko metsien loppumisesta ja huoli valtakunnan kaivostoiminnan ja rautateollisuuden hiilensaannista. Maaperä olisi tarvinnut polttojen välillä 30–40 vuotta puuston uudelleen kasvamiseen ja ravinnevarojen uusiutumista varten. Nyt kiertoaikaa jouduttiin supistamaan jopa 15 vuoteen. Ryöstöviljelyn seurauksena kaskista saadut sadot alkoivat olla peltojen tuottoa pienempiä.

Kaskiviljely oli vielä 1800-luvulla Itä-Suomessa niin laajaa ja suurimittaista, että se herätti yleistä huomiota. Käsitys metsien kohtalosta oli synkkä. Kaskiviljelyä harjoittavilla paikkakunnilla tuli puutetta keski-ikäisistä ja vanhemmista metsistä, joiden puita tarvittiin esimerkiksi rakentamiseen. Muutamilla paikkakunnilla jouduttiin hakemaan poltto- ja aitauspuutkin kymmenien kilometrien päästä.

Lue koko juttu kaskenpolton historiasta Aarteen sivuilta ja katso upeat historiakuvat.