Aarteen lukija kulkee metsäpoluilla kaikkina vuodenaikoina ja kaikilla keleillä – ”Mikään ei toistu koskaan ihan samanlaisena”

Voiko olla kiehtovampaa näkyä kuin männynneulasten kattama ja käpyjen koristama polku, joka katoaa mutkitellen metsän siimekseen, kirjoittaja pohdiskelee. Kuva: Maria Miklas

Ei tietä tarvitse valita / vaan mihin metsään / polku tallata. Monelle tutun runon on kirjoittanut Tommy Tabermann. Sanat voi ymmärtää kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti. Tabermannin runossa on vetovoimaa, ajatus oman polun kulkemisesta, vapaudesta valita itse, olla oma herransa – miten perisuomalaista.

Samaa ajatusta on myös vuosikymmeniä vanhemmassa Aaro Hellaakosken runossa: Tietä käyden tien on vanki. / Vapaa on vain umpihanki. Totta tämäkin. Jos menet tietä pitkin, valitset reitin, jota muutkin kulkevat. Tiellä taivaltaminen on aina helpompaa kuin umpihangessa tarpominen.

Kyllä minuakin oman tien kulkeminen viehättää, mutta enimmäkseen symbolisessa mielessä. Ainoastaan hankikannon aikaan olisin valmis valitsemaan ihan omat reitit.

Olen onnellinen siitä, että lähimetsissäni on paljon polkuja ja metsäteitä, joissa voin lenkkeillä vuoden ympäri. Reitit kiemurtelevat omissa ja naapurien metsissä. Kiitän joka­miehenoikeutta.

Metsä on taloudellista turvaa ja kasvun ihmettä, puita ja pensaita, kukkia, eläimiä, marjoja ja sieniä, kaikkea kaunista. Hyönteisiäkin. Mutta voiko olla kiehtovampaa näkyä kuin männynneulasten kattama ja käpyjen koristama polku, joka katoaa mutkitellen metsän siimekseen?

Olen kierrellyt polkujani kaikkina vuodenaikoina, kaikilla keleillä ja kaikissa lämpötiloissa, kaikkiin kellonaikoihin synkintä yötä ja kovinta ukkosta lukuun ottamatta. Mikään ei toistu koskaan ihan samanlaisena. Oma mielikin tekee polusta erilaisen. Joskus polku on raskas, koska ajatukset ovat raskaat. Joskus etenen hyppien keikkuen kevyesti eteenpäin, vaikka vastassa olisi iso ylämäki.

Polulla olen itkenyt itsekseni mutta nauranut sentään vain pälpättäessäni puhelimessa. Jos on mielessä jotain paljon ajattelua ja pohtimista vaativaa, on paras lähteä metsäpolulle. Toisinaan taas kuuntelen Yle Areenan podcasteja, joiden pituus sopii hyvin lenkkeilyyn.

Joskus lenkille lähteminen on vaikeaa. En viitsisi millään, vaikka aikaa olisi. Juuri silloin pitää lähteä. Vetämätön olo korjautuu varmasti. Metsälenkin jälkeen tympäytyneisyys on muuttunut reippaudeksi, kylmän hytinä mukavan lämpimäksi. Ja jos olen kuunnellut podcasteja, olen saattanut tulla vähän tietävämmäksi. Muistan hyvin, missä harpoin silloin, kun sain tietää, miten mullistava keksintö on merikontti.

Lenkkini lähtösuunnan valitsen tarpeen mukaan. Jos tuntuu, että voimat ovat vähissä, lähden siihen suuntaan, että reittini päättyy pitkään alamäkeen. Se lohduttaa lähtiessä. Ensin työ ja sitten leikki.

Joskus poluillani on tapahtunut jotakin mullistavaa. Pahaenteiset nauhat puissa ovat ehkä jo panneet uumoilemaan, että jotakin on tulossa. Parissa paikassa on komea mäntymetsä tullut tiensä päähän. Lenkkipolkuni menetti näissä kohdissa maisema-arvojaan, mutta itse polut säästyivät. Nyt uudet männyt ovat jo molemmissa hyvässä kasvussa.

Toisessa näistä paikoista olin järvenlahtea lähestyessäni aina ihaillut mahtavien männynrunkojen lomasta näkyvää maisemaa. Ihastellut paksukaarnaisia runkoja ja katsonut latvuksia altapäin huimausta tuntien. Kun ne olivat poissa, pitkään nieleskelin, että oliko pakko. Sitten käännyin ajattelemaan, että puita voi kaataa ilman pakkoakin eikä naapurin metsässä tarvita minun lupaani.

Joskus isojen puiden kaataminen avaa uusia näköaloja. Ei ole montakaan vuotta siitä, kun yhden polkuni korkeimmalla kohdalla oli tehty hakkuu. Iso järvenselkä ja saaret tulivat näkyviin. Suorastaan maalauksellinen maisema paljastui, ja vielä auringonlaskun suuntaan. Polulleni tuli uusi pysähdyspaikka.

Toisella polulla avohakkuu paljasti komean kalliojyrkänteen, jota pääsin nyt ensimmäistä kertaa katselemaan.

Joskus polun ympärillä on tehty raivaustöitä. On ohuita runkoja ja risuja polun poikki sikin sokin. Usein päädyn siirtelemään risuja syrjään ja mietin, venytänkö paljonkin jokamiehenoikeuksia.

Metsässä tuntuu yleensä turvalliselta, mutta pari kertaa olen säikähtänyt. Muutama vuosi sitten olin palaamassa kotiin nuoren kuusikon läpi. Aurinko oli laskemassa ja kuusikossa jo hämärää. Ihan ykskaks, ilman että olisin kuullut mitään erikoista, minuun iski tunne, että en ole yksin. Tuntui, että joku tuijottaa. Lähdenkö juoksemaan vai kävelenkö rauhallisesti? Ei siellä mitään ole, vakuuttelin itselleni. Pakottauduin kävelemään, ja kun hetken perästä tulin rantapolulle, rauhoituin ja ihmettelin outoa kokemustani.

Dramaattisimpaan tuntemukseen havahduin silloin, kun haistoin metsässä veren hajun. Oli pieni pakkanen, mutta siitä huolimatta ilmassa leijui voimakas haju. Pelko iski ja kiihdytin askeleitani. Eteeni tuli tallattu alue, isot raahausjäljet ja veriroiskeita lumella. Tajusin, että hirvijahti oli päättynyt saaliin kaatamiseen. Poikkesin polulta kymmenisen metriä jälkien suuntaan ja näin maassa tuoreet hirvensisälmykset.

Talvella reittini supistuvat. On kova työ, että saan polun pysymään tallattuna ja näkyvissä. Toisinaan siinä puuhassa avustavat jänikset, jotka näkyvät mieluusti kulkevan jo poljettuja reittejä. Muitakin jälkiä lumessa näkyy, mutta valitettavasti en tunne niitä.

Toisinaan polku on pakkautunut niin täyteen lunta, että kulkemisesta tulee kahlaamista. Lumeen jäävät vain isot, epämääräiset jalanjäljet. Jos tulee suojakeli ja perään pakkasta, on liikuttava varovasti. Jos jalka putoaa jäätyneeseen kuoppaan ja samalla horjahdan, on vaarana, että polvi tai nilkka menee sijoiltaan. Sauvat antavat kuitenkin mukavasti tukea.

Joskus mietin, onko tällaisessa lenkkeilyssä mitään järkeä, mutta vaihtoehtoja on vähän. Maantietäkö tököttäisin sauvojen kanssa ja ärtyisin satasen ajajista kuudenkympin alueella – en! Myös hiihtäminen olisi hankalaa, kun on ojia ja polun poikki kaatuneita runkoja. Yksinkertaisempaa on rämpiä tavalla tai toisella. Ehkä tässä notkeus ja tasa­paino kehittyvät.

Vielä parikymmentä vuotta sitten tapasin lenkeilläni toisia kulkijoita, mutta nykyään todella harvoin. Joskus kuitenkin kohtaan jonkun, ja silloin jutellaan niin kauan että jompaakumpaa alkaa paleltaa. Toissa päivänä näin selvät elonmerkit: kahdet jalanjäljet, isommat ja pienemmät, ja yhdet vielä pienemmät, ja lisäksi oli pulkan vetojälki.

Nimimerkki Riitukka