Aarteen lukija palasi kaupunkielämästä takaisin metsän aarreaittaan ‒ ”Kiitos, kun sain taas löytää sinut”

”Kun join kirkkaan puron kylmää vettä, tajusin, ettei mikään vesi kaikkina näinä vuosina ollut sammuttanut janoani niin kuin tämä metsäpuro nyt sammutti”, kirjoittaa Aarteen lukija. Kuvituskuva. Kuva: Markku Vuorikari

Lapsuudenkodin pihasta alkoi suuri metsä. Se oli paikka, johon kiinnostukseni ja retkeni suuntautuivat heti, kun jalat osasivat viedä minua eteenpäin.

Suuri aarreaitta avasi oveaan – ensin hiukan, sitten koko ajan enemmän, kunnes vuosien kuluessa ovi oli kokonaan avoinna kutsuen ystävällisesti käymään peremmälle. Ja minähän menin, työnsin pääni ovesta jo silloin, kun ovi vasta hiukan aukeni.

Tuon oven takana tutustuin valtaviin kiviin, joiden päälle piti päästä kapuamaan, isoihin puihin, joihin niihinkin piti päästä kiipeämään oksien ohjatessa nousua.

Maistoin ensimmäiset ahomansikat lehmien tallaamien polkujen varsilta. Syvemmältä metsästä löysin suurimmat mustikat ja makeimmat vadelmat. Ne kasvoivat louhikoissa, joihin kuitenkin löytyi aina jokin keino päästä, kun vain asetteli jalkansa oikein.

Mielikuvitukseni avulla törmäsin peikkojen suureen kotikiveen, jonka päälle ei saanut kiivetä, jottei olisi suututtanut asukkaita. Myös keijujen tähtipölypiilot piti jättää rauhaan, koska keijuja ei saanut itkettää.

Talven umpihankihiihtoretkillä iso kuusi alkoi leikkisäksi ja tipautti kasan lunta oksaltaan, kun silmät ummessa jäi haistelemaan talven tuoksua. Useimmiten tähtäys oli täydellinen: suoraan niskan lämpimään ihoon, josta vedeksi sulanut lumi valui pitkin selkää. Vieläkin kuulen korvissani kuusen takana lymyilevien metsäystävieni kikatuksen heidän katsellessaan tätä näytöstä.

Ehkä kaikkein mielenkiintoisimpia olivat muurahaiskeot, erityisesti keväällä, kun lunta oli vielä muualla paitsi keon päällä, josta aurinko oli sen jo sulattanut. Hiukan kohmeiset muurahaiset olivat aloittaneet ainaisen työnsä. Niiden seuraaminen oli kuin tuleen tuijottelua, kaikki muu unohtui.

Kesällä heinänkorren työntäminen pesään oli lähes pakollista. Kun korren veti sitten pois ja maisteli sen kirpeyttä, nauratti isoveljen toteamus muurahaisen­pissasta.

Hoikka kallioimarre antoi luvan maistaa juurtaan, joka maistui oudosti makealle, ei kuitenkaan niin paljon, että olisi liikaa himoinnut tuota outoa makua. Keväällä kuusi kuiskaili maistamaan kerkkiään ja samalla hyvitti talvisia lumileikkejään. Kerkät olivat pehmeitä ja hyviä. Joskus silppusin niitä jopa kaurapuuron päälle, jolloin isoveljeni taas nauratti minua sanomalla, että olen kohta pihkassa, kun syön närettä.

Vaikka pihlajakin tarjosi keväisin auliisti nuppujaan maisteluun, tästä tarjoilusta kieltäydyin kohteliaasti, sillä karvasmanteli ei ollut oikein helppo maku lapsen suussa.

Kun aika kului, pehmeä sammal jalkojen alla vaihtui kaupungin kovaan asvalttiin. Unohdin ystäväni, unohdin avoinna olleen oven aarteineen. Uudet tuoksut, uudet materiaalit tulivat tilalle.

Toki kuljin usein tuosta ovesta pehmeisiin maisemiin, mutta jotakin oli kadonnut. Tilalle oli tullut jopa pelko. Pelko eksymisestä, pelko metsän pedoista, pelko, jota ei osannut edes selittää. Pelkoa seurasivat outo haikeus ja muistot toisenlaisista tunteista. Ne tekivät minut levottomaksi.

Kunnes sitten asvaltti jäi lopulta taakse ja sen mukana kaupungin hajut ja äänet. Huomasin oven aarrekammioon olevan edelleen kutsuvasti auki.

Mieli tyhjänä ja avoinna hiivin uudestaan tuosta ovesta katsomaan, olisiko siellä aikuiselle minulle vielä aarteita vai oliko maailma jo näyttänyt kaikkea niin paljon, ettei metsällä olisi tarjota mitään niin ihmeellistä.

Heitin pois korko­kengät, avasin hitaasti nutturani ja päästin hiukseni vapaaksi. Kun join kirkkaan puron kylmää vettä, tajusin, ettei mikään vesi kaikkina näinä vuosina ollut sammuttanut janoani niin kuin tämä metsäpuro nyt sammutti.

Suljin silmäni, ja samassa kuulin kikatusta. Käännyin ympäri ja olin varma, että suuren kuusen taakse etääntyi tutun oloinen kikattava joukko.

Illalla suolammen rantaan astellessani hengitin vapaammin kuin vuosiin. Tein jotakin, mitä en ollut tehnyt sitten lapsuuteni: riisuuduin alasti ja astuin varovasti lammen lämpimään, mustaan veteen. Tunsin veden alkukantaisen voiman ja pyhyyden, tunsin ystävällisen elementin ympäröivän minut.

Minun kotini, minun hyvinvointini, minun rauhani ja suurin aarteeni. Kiitos, kun sain taas löytää sinut.

Katariina

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 5/2024.