Metsäkeskustelu velloo 85 vuotta vanhassa Suomi-filmissä: Onko kaadettu mänty ”verta tihkuva Jumalan sormi”?

Ylimetsänhoitaja Suontaa (Olavi Reimas) ja vuorineuvoksetar Kristine Bergman (Hanna Taini) tutustuvat toisiinsa rekimatkalla. Kuva: Suomi-Filmi oy

Mitä voi odottaa 85 vuotta vanhalta suomalaiselokuvalta Vihreä kulta? Tönkköä Suomi-filmiä ja tukkikämppien romantiikkaa? Sitäkin, mutta ei pelkästään.

Ensinnäkin käsikirjoittaja Juhani Tervapään nimen taakse kätkeytyy Hella Wuolijoki, joka teki teoksen alun perin teatteriin. Juoni ja dialogi ovat siis onneksi osaavissa käsissä.

Helsingin hienostoelämään kyllästynyt vuorineuvoksetar Kristine Bergman (Hanna Taini) lähtee miehensä (Sven Relander) tehtaita ympäröiviin metsiin Lappiin. Maasto-oppaaksi hänelle tulee ylimetsänhoitaja Suontaa (Olavi Reimas).

Sukulaissielut löytävät toisensa erämaassa, mutta noudattavatko he tunteidensa kutsua?

”Yllämme tähtitaivas, sisällämme moraalilaki”, kuten Suontaa sanoo.

Päähenkilöiden tarina saa vielä vertauskuvallisen toisintonsa metsätyönjohtaja Virkkulan (Kosti Aaltonen) kertomasta tarinasta Pakokylän synnystä. Kylä sai alkunsa, kun talon tytär lähti hiihtämään talossa yöpyneen ja häntä silmäilleen miehen perään.

Valentin Vaalan ohjaaman elokuvan piti alun perin ilmestyä 1938, mutta valmiiksi kuvattu aineisto vaurioitui, ja kuvaukset jouduttiin uusimaan seuraavana talvena. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa vasta talvisodan sytyttyä lokakuussa 1939, ja esitysaika jäi poikkeuksellisen lyhyeksi.

Jälkipolvien näkökulmasta kannatti kuvata uusiksi, vaikka se kalliiksi tuotantoyhtiölle tulikin. Pallastunturin maisemissa kuvatut hiihtokohtaukset Pakokylän tarinaan ovat elokuvan upeinta kuvastoa.

Tukkikämpätkin on kuvattu aidossa ympäristössä Kittilän Sirkassa. Myös aikalaiskritiikki kiitteli kuvauksista vastanneen Armas Hirvosen työnjälkeä. Tunnelmaa täydentää Felix Krohnin säveltämä musiikki.

Heti elokuvan alussa silmille – tai oikeammin korville – hyppää outous. Näyttelijät ja tekijät esitellään alkutekstien sijaan lausuttuina ja vielä kahteen kertaan, kuoron toistamina.

Elonetin tietojen mukaan tämä jäi ainutkertaiseksi kokeiluksi Suomi-Filmi oy:n historiassa, eli mistään muusta elokuvasta tuskin löytyy vastaavaa käytäntöä.

Hämmentävän ajankohtainen Vihreä kulta on, kun sitä katsoo tämän päivän metsäkeskustelun näkökulmasta. Tismalleen samaa juttua metsästä jauhetaan tänä päivänä, ristiriitaa metsän itseisarvon ja sen tuoman taloudellisen hyödyn välillä.

Yksi näkee suuressa männyssä ”kolme 18 jalan tukkia ja muutaman halon latvassa”, mihin suojeluhenkinen metsätyönjohtaja Virkkula vastaa: ”Puuta et näe, Jumalan sormea”, ja surkuttelee, miten vuosisatoja kasvaneen Lapin männyn ”ylpeä latva jää verta tihkuen hangelle”.

Aiheeseen palataan useaan otteeseen.

”Itsekästä väkeä nuo vakaumuksen miehet, ja sangen epämukavia”, kuuluu metsänhoitajan tuomio.

Ja vielä myöhemmin elokuvassa vuorineuvoksetar kommentoi osuvasti keskustelua metsäteollisuuden asemasta:

”Rakennatte sopiviin ja sopimattomiin paikkoihin. Ja jos tulee hätä, huudatte valtiolta apua.”

Wuolijoki on asettanut päähenkilönsä suuhun yhteiskuntakritiikkiä myös sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyen, kun seurapiirirouvat pyytävät Kristineä osallistumaan hyväntekeväisyystapahtumaan.

”En suostu huvittelemaan, en juomaan sampanjaa enkä tanssimaan heidän (orpojen ja kodittomien lasten) hyväkseen. Minulla on oikeus vaatia, että hallitus tekee voitavansa sekä kodittomien että kodillisten lasten hyväksi.”

Yle TV1 tiistai klo 13.25