Ojitetut suot ennallistuvat hitaasti

Ennallistaminen palauttaa ojitetun suon vedenpinnan nopeasti luonnolliselle tasolle. Turpeen muodostumisen tai luonnontilaisen suokasvillisuuden palautuminen on kuitenkin tutkimusten mukaan hidasta.

Metsäntutkimuslaitoksen (Metla) mukaan soita ojitettiin metsätalouskäyttöön etenkin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Silloin ojia kaivettiin vuosittain lähes 300 000 hehtaarille soita.

Kaikkiaan ojitettuja soita on Metlan mukaan lähes viisi miljoonaa hehtaaria. Siitä runsaat 10 prosenttia on nykyisin metsätalouskäyttöön sopimattomia.

Osa ojituksista on lisäksi kohdistunut soille, jotka on vuonna 2008 luokiteltu uhanalaisiksi luontotyypeiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi Etelä-Suomen letot sekä Pohjanmaan ja Kainuun aapasuot.

Luonnontilaisten soiden ojitetut reuna-alueet ja metsätaloudellisesti heikkotuottoiset suot voidaan ennallistaa tukkimalla ojat sekä poistamalla puustoa. Tarkoituksena on palauttaa soiden vesitalous, kasvillisuus ja toiminta luonnontilaisen kaltaiseksi.

Ennallistamista on Metlan mukaan tehty Etelä-Suomessa 1980-luvun lopulta. Se on yleensä ollut osa EU-rahoitteista hanketta.

Tutkimusten mukaan ennallistettujen soiden vedenpinnan taso, kasvillisuus ja hiilensidonta ovat palautuneet lähelle luonnontilaa. Kuitenkin esimerkiksi maatumisprosessien palautuminen vie aikaa.

Useimmat tutkimusseurannat ovat Metlan mukaan kuitenkin liian lyhytaikaisia kertomaan, palauttaako ennallistaminen soille tyypilliset hitaat prosessit vai muodostaako se kokonaan uusia suoluontotyyppejä.

Ennallistamisella on Metlan mukaan myös ympäristön tilaa heikentäviä vaikutuksia. Esimerkiksi ojien tukkiminen aiheuttaa häiriöitä ravinnekierrossa, mikä lisää lähivesien kuormitusta.

Myös suon kasvihuonekaasupäästöt voivat lisääntyä etenkin metaanin osalta.

Tutkitulla eteläsuomalaisella lettosuolla on havaittu orgaanisten ainesten huuhtoutumista yli 10 vuotta ennallistamisen jälkeenkin. Kuormitus lisää suoveden happamuutta ja kalsiumin huuhtoutumista. Se on luultavasti estänyt kalkkia vaativan sammallajiston leviämisen alueelle.

TIINA HEIKKINEN

Avaa artikkelin PDF