Kulotuksessa koettiin hurja huipennus – tuli muodosti pyörteitä, ja palavat oksat tempautuivat tulipyörteen vietäväksi

Metsäkeskuksen projektipäällikkö Jyri Pääkkönen ja talkooavuksi tullut Jukka Ruutiainen sytyttivät kulotuksen tuulen alapuolelta edeten reunoja pitkin hevosenkengän muotoon. Kuva: Rami Marjamäki

Eräänä toukokuisena maanantaina kaikki on kohdallaan. Hakkuun jälkeen kevät on edennyt niin, että maa ja hakkuutähteet ovat ehtineet kuivaa. Ei ole satanut, on aurinkoista eikä tuule liikaa. On täydellinen hetki koota paikalle talkooväki – metsäkeskuksen henkilökuntaa, Evon metsäoppilaitoksen asiantuntijoita ja opiskelijoita, metsänomistaja lähipiirineen – ja sytyttää kulotusta odottanut hakkuuala palamaan.

Ennen sitä alue kävellään vielä yhtenä rintamana läpi ja varmistetaan, ettei maassa ole lintujen pesiä.

Kun palokäytävät ja reunametsät on kasteltu ja paloala rajattu paloletkuilla, sytyttäjät sytyttävät pieniä maastopaloja tuulen alapuolelle, kulotusalueen reunalle hevosenkengän muotoon.

”Palo etenee kohti keskustaa, ja lopuksi hevosenkenkä suljetaan ympyräksi”, metsäkeskuksen projektipäällikkö Jyri Pääkkönen selittää.

Olihan se vaikuttava kokemus, joka opetti myös kunnioittamaan tulen voimaa.

Kulotus on aina ollut talkootyötä. Tuli on arvaamaton elementti, jonka kaitsemiseen tarvitaan monta käsiparia. Kuva: Rami Marjamäki

Osa talkooväestä kiertelee lähimetsissä tarkkailemassa mahdollisia kipinöiden levittämiä paloja. Kahdella vesipumpulla päivystää väkeä turvaamassa veden saannin. Letkuja ja vesiastioita on oltava kädenulottuvilla koko palon ajan. Palolaitosta pidetään koko ajan tilanteen tasalla.

Tuli on sen verran arvaamaton elementti, että mitään ei voi jättää suunnittelematta. ”Kaiken pitää olla hallittua, hyvin suunniteltua ja tapahtua turvallisuuden ehdoilla.”

Ja silti, aina jotain yllättävääkin sattuu.

Metsäkeskuksen Ari Lemetti vahti, ettei tuli leviä kulotusalueen ulkopuolelle. Kuva: Rami Marjamäki

Metsänomistaja Leena Ruohtula seurasi kulotusta paikan päällä kolme päivää. ”Upea elämys ja kokemus.” Kuva: Rami Marjamäki

Reunoilta sytytetty palo etenee kohti kulotusalueen keskustaa. Syntyy ilmiö, jossa lämpö vetää ilmavirtaa keskelle ja ylöspäin, ja lopuksi palokaasut syttyvät ja palo roihahtaa näyttävästi kuin näytelmän loppuhuipennuksen merkiksi. Tämä on kulotuksen näyttävin hetki.

Nyt sattui myös niin, että palon yhtymäkohdassa seisoi vanha kelokuusi. ”Tuli muodosti pyörteitä, jotka nappasivat pystyyn kuivuneeseen kuuseen, jonka palavat oksat tempautuivat tulipyörteen vietäväksi, kunnes ne lopulta tippuivat maahan vähän matkan päässä”, Pääkkönen kuvaa.

”Olihan se vaikuttava kokemus, joka opetti myös kunnioittamaan tulen voimaa.”

Kun kaikki palava on palanut, jäljellä on vain savuava kuumaisema. 

Parin tunnin jälkeen kaikki palava alueella on palanut ja jäljellä on vain tuhkan ja savun peittämä kuumaisema. Näytös on ohi. Edessä on kuitenkin vielä kulotuksen työläin osuus: jälkisammutus ja -vartiointi.

Juurenniskoihin ja maan onkaloihin saattaa jäädä kipinöitä kytemään, jotka voivat roihahtaa tuleen päivienkin kuluttua. Käsipareja päivystää siksi alueella sammutusveden kanssa useita päiviä, kunnes sade lopulta viimeistelee työn.

Lempäälässä opiskelijat vahtivat kulotus­aluetta yötä päivää koko viikon, ennen kuin aluetta kierrellyt sade suvaitsi lopulta sataa.

Metsänomistaja Leena Ruohtula seurasi talkooväen toimintaa luottavaisin mielin. Kuva: Rami Marjamäki

Havukantojäärät lentelivät paloa pakoon kulotuksen reunametsiin. Kuva: Rami Marjamäki

Metsänomistaja Leena Ruohtula oli paikalla koko operaation ajan. Kokemus oli ikimuistoinen. ”Edellisenä päivänä jo valmisteltiin, ja kulotuksessa meni iltaan asti. Seuraavana päivänä seistiin letkun varressa jälkisammutuksen kaverina viisi tuntia. Ei olisi ollut pakko, mutta hauskaa se oli.”

Palon leviäminen ei Ruohtulaa pelottanut missään vaiheessa, sillä ennakkovalmistelut ja asiantuntevan talkooväen toiminta vakuuttivat.

Ohi kulkeneet mökkinaapuritkin pysähtyivät ihastelemaan tulta. ”Kaikki ovat suhtautuneet positiivisesti ja todenneet, että hienoa kun tällaista tehdään ja jääneet pohtimaan, että mitähän siihen sitten tuleekaan. Savu oli kuulemma näkynyt Tampereelle asti.”

Palosta riippuvaisia hyönteisiä on jo todennäköisesti löytänyt tiensä Lempäälän kulotukselle. Sitä edesauttaa muutaman kilometrin päässä sijaitseva vanha metsäpaloalue.

”Sinne on syntynyt palolajistoa, joka nyt metsän kasvaessa kaipaisi uuden elinympäristön. Ne suunnistavat paikalle savun ja lämmön ohjaamina”, Pääkkönen kertoo.

Ennen vanhaan metsäpaloja syntyi useammin, ja palolajeille riitti elinympäristöjä. Nyt toisiaan lähellä olevilla paloalueilla yritetään luoda palojatkumoa.

Kulotusalueelle jää palanutta puuta pystyyn ja maahan. Osa kuolee heti, osa jatkaa elämää vielä jonkin aikaa. Palolajeille on tärkeää, että alueella on eriasteista lahopuuta tarjolla.

Tänä kesänä kasvunsa aloittaa myös uusi puusuku­polvi. Aikaisemmin paikalla kasvoi kuusta, mutta se oli pahasti juurikäävän lahottamaa. Siksi Ruohtula on ajatellut kasvattaa tilalle koivua.

”Heti, kun saan jostain koivun siementä, niin käyn heittelemässä ne sinne.”

Maanmuokkausta hän ei halua.

Ala lähtee uudistumaan myös maapohjassa olevan siemenpankin avulla sekä loppukesällä reuna­metsikön tiputtamista siemenistä. Ensi keväänä paikalla pitäisi näkyä jo uusi taimisukupolvi.

Rannan puolen Ruohtula jättää uudistumaan luontaisesti puhtaasta mielenkiinnosta, jotta hän voi seurata, kuinka uudistuminen näin onnistuu.