Kultapistiäinen on kuin lentävä jalokivi

Kultapistiäisiä on kutsuttu lentäviksi jalokiviksi niiden kirkkaiden metallinhohtoisten värien takia. Pienet kultapistiäiset jäävät kuitenkin helposti huomaamatta. Niitä voi nähdä esimerkiksi vanhojen hirsirakennusten seinillä tai kuolleiden puiden rungoilla.

Suomesta on tavattu noin 50 kultapistiäislajia. Viherpyörökultiainen (Holopyga metallica) on yksi maamme harvinaisimmista kultapistiäislajeista. Laji on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi.

Viherpyörökultiaisista on tehty pari vanhaa löytötietoa Perämeren rannikolta Oulusta ja Kokkolasta. Laji on asettunut asumaan Hankoniemen dyynialueelle, itäiselle Suomenlahdelle Penisaareen ja Laatokan rannalle Metsäpirttiin.

Viherpyörökultiainen on 5–6 millimetriä pitkä, vihreän metallinhohtoinen ja hyvin kiiltävä. Kuten muutkin kultapistiäiset, viherpyörökultiainen elää toukkavaiheessa muiden pistiäisten loisena.

Yleisimmin viherpyörökultiainen loisii petopistiäisiin kuuluvan isoludehukan (Dryudella stigma) pesissä. Viherpyörökultiainen munii luteisiin, joita isäntäpistiäinen saalistaa.

Munat kulkeutuvat pesään saaliiksi joutuneen luteen mukana. Munasta kuoriutuva toukka syö isoludehukan toukan ja sen ravinnon pesässä.

Viherpyörökultiaisen uhanalaisuus johtuu sopivien elinympäristöjen vähyydestä, sillä avoimia hiekkadyynialueita on Suomessa vähän.

Kultapistiäisistä on tekeillä opaskirja osana Suomen ympäristökeskuksen Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelmaa (Putte).

MT

Avaa artikkelin PDF