Aarre: Orava on taitava eristäjä – sen pesässä voi paukkupakkasellakin olla parikymmentä astetta lämmintä

Loppukeväällä oravan harmaa talviturkki vaihtuu punertavaan kesäkarvaan. Karvanvaihto alkaa päästä ja etenee kohti häntää. Kuva: Heikki Willamo

Orava rakentaa pesänsä korkealle havupuun oksanhaarukkaan, rungon aurinkoiselle puolelle. Se on tehty risuista ja vuorattu mieluiten paksulla naavakerroksella. Näädän yöllisen vierailun varalta siinä on kaksi naavatupoilla suljettavaa kulkuaukkoa, ja se antaa mainion turvan pakkasta vastaan.

Naava on mainio eriste, joka pitää kosteuden loitolla. Nykyoravat joutuvat usein tyytymään sammaleeseen, heiniin tai vaikka katajan kuoreen. Kulttuurin piirissä pesistä löytyy möyhennettyä paperia, eristevillaa, kankaanpalasia ja melkein mitä tahansa pehmeää.

Lyhyiden talvipäivien aikana orava viettää pesässään suurimman osan vuorokautta ja sen ollessa kotosalla sisälämpötila voi lähennellä pariakymmentä astetta, vaikka ulkona olisi paukkupakkanen. Heiluhäntä on sopeutunut loistavasti pohjoisten metsien asukkaaksi.

Vuosisatojen ajan orava oli Suomen tärkeimpiä riistaeläimiä, jonka nahkoja vietiin Euroopan kyltymättömille turkismarkkinoille. Muinoin oravia pyydettiin jousilla tylppäkärkisiä vasamia käyttäen sekä erilaisilla satimilla. Tuliaseiden tultua käyttöön vaarana oli nahan reikiintyminen, oli osuttava päähän.

Orava vaihtaa karvan keväisin ja syksyisin. Syksyllä punertavanruskea kesäturkki vaihtuu harmaaseen talvikarvaan, joka paksuna ja kestävänä kiinnosti pyyntimiestä. Nahat jaettiin värityksen perusteella mustahäntäisiin kuusioraviin, punahäntäisiin mäntyoraviin sekä harvinaisempiin hyvin tummaselkäisiin oraviin.

Vielä viime vuosisadalla vuotuiset oravasaaliit saattoivat nousta toiselle miljoonalle, mutta turkisarvon romahdettua pyynti väheni ja on hiipunut lähes olemattomiin.

Lue Aarteen jutusta, miksi havupuut määräävät oravien elämää ja miten ne pärjäävät, kun ravintoa on niukasti saatavilla.