Pekka luopui karjasta ja päätyi puuhommiin kirjanpainajan tuhoamiin metsiin Saksaan – "Välillä on ikävä salmiakkia, vaimoa ja lapsenlapsia"

Karstulalaiselle Pekka Lahdenvedelle talvi suo aikaa myös kotona, sillä kirjanpainaja villiintyy vasta Keski-Euroopan lämmössä ja työskentely on mahdollista maaperän kuivuttua. Kuva: Petteri Kivimäki

Pieni viittausta muistuttava kädenliike karstulalaisessa kahvilassa muutti Lahdenkylässä asuvan tilallisen Pekka Lahdenveden, 58, elämän kesällä 2019. Käsi nousi myöntäväksi vastaukseksi kysymykseen, kuka tahtoo Saksaan töihin.

Sen jälkeen metsätyöt ovat heitelleet miestä pitkin poikin Saksaa siellä, missä kirjanpainajan toukat ovat tuhonneet havupuumetsiä. Kotitilalla ja kylänraitilla häntä on näkynyt harvakseltaan.

Nytkin miehen piti lähteä reissuun edellisellä viikolla, mutta talvi oli rauhoittanut tuholaiset. Samalla työmies sai viettää joulun ja uudenvuoden kotimaassa.

Komennukset ovat yleensä kestäneet kolmesta viiteen viikkoon. Sen jälkeen on aina viikon verran huilia kotona tai koronakaranteenissa mökillä.

”Kentällä testi, mökillä kökkimistä muutama päivä ja sitten toinen näyte. Emäntä tuo ruuat mökille, kunnes testin tulos selviää. Ja samalla viikko onkin vierähtänyt.”

Eipä siis ihme, jos välillä on ikävä saunaa, salmiakkia, lapsia ja lapsenlapsia – ja vaimoa.

”Älääää, nyt kyllä valehtelet”, parahtaa puoliso Leena Lahdenvesi – selvästi mielissään.

Metsän raivaus ja istutus tulivat Pekalle tutuksi jo lapsesta lähtien, sillä lapset otettiin mukaan tilan töihin. Kuva: Petteri Kivimäki

Pekka siirtyi ansiotyöhön metsäkonehommiin vasta kahdeksan vuotta sitten. Sitä ennen leipä tuli sukutilalla lypsykarjasta, pellolta ja metsästä.

Leenan hän tapasi vuonna 1988, ja naimisiin mentiin 31. lokakuuta neljä vuotta myöhemmin. Muutaman vuoden päästä pariskunnasta tuli myös työpari.

”Vuonna 1995 ostettiin työpaikka”, Pekka toteaa sukupolvenvaihdoksesta, jonka mukana leipää perheelle toivat parikymmentä lypsävää, 70 hehtaaria metsää ja 75 peltoa, kun vuokramaatkin lasketaan.

Ruokailutilan seinä on 50-tonnisten kunniakirjoja täynnä, ja parhaimmillaan lehmiä oli 29. Se ei riittänyt, ja piirustukset olivat jo navetan laajennusta varten. Sitten mitta tuli täyteen.

”Mietimme, onko järkeä laittaa laajennukseen toista miljoonaa euroa – varsinkin, kun lapsilla ei ollut kiinnostusta jatkaa toimintaa”, Pekka kertoo.

Kun lehmät lähtivät, Pekka puri hammasta ja Leena itki. Emäntä pysyi sen päivän pirtissä.

Saksan maisemat muuttuvat silmissä, kun kirjanpainaja yritetään saada kuriin ja tuholaisten pilaamaa metsää on kaadettava. Kylmät säät hillitsevät tuholaisia, mutta talvella myös työolot vaikeutuvat. Kuva: Pekka Lahdenvesi

Vähitellen elämä asettui uomiinsa, ja leipää haettiin muualta.

Pekka oli muutaman vuoden maatalousurakoitsijalla töissä, kunnes puhelin soi. Langan päässä oli Metsäkuljetus Kajuutti Oy:n yrittäjä Seppo Kajuutti. Hän kysyi, olisiko kiinnostusta lähteä metsänkorjuuseen.

"Sanoin, että ilman muuta lähden kokeilemaan. Muutakaan ei ollut kiikarissa.”

Pekka arvelee serkkunsa vihjanneen paikalliselle metsäkoneyrittäjälle tietävänsä sopivan työmiehen. Metsähommat olivat käyneet hänelle tutuiksi lapsesta saakka, sillä tilalla oli aina hakattu ja harvennettu puustoa.

Omistaja vei metsään ja näytti, että tässä on kuormatraktori ja tuossa puut.

”Hän sanoi, että lähdepä ajelemaan, tulen jokin päivä neuvomaan, mutta ei ole tänäkään päivänä tullut, vaikka kahdeksan vuotta on kulunut”, Pekka sanoo ja naurahtaa.

Pekka oli jonkin verran käsitellyt ajokonetta aiemmin ja oppi kokeilemalla sen, mitä ei osannut.

Vuodet kuluivat ja työmaat vaihtuivat. Hakkuukoneen tekemät puupinot siirtyivät metsästä teiden varsiin ja siitä eteenpäin.

Elämä on kuitenkin yllätyksiä täynnä.

Suomalainen työnantaja tarjoaa majoituksen, ja useimmiten kortteeri on hyvätasoinen, suomalaisen kakkoskodin kaltainen loma-asunto. Kuva: Pekka Lahdenvesi

Kesällä 2019 työnantaja piti työmiehille palaveria paikallisessa kahvila Hertassa ja tarjosi mahdollisuutta lähteä Saksaan töihin. Kirjanpainajan toukat olivat tuhonneet metsää, eivätkä saksalaisten resurssit riittäneet puiden kaatoon ja korjuuseen.

Saksasta hän tiesi raskaan musiikin suurena ystävänä Ramstein-yhtyeen, jonka konsertissa mies oli hiljattain käynyt Tampereella. Eikä sitten paljon muuta, mutta se riitti.

Samana syksynä Karstulasta lähti Keski-Saksaan lähelle Kasselia hakkuu- ja ajokone – ja pian Pekka ja pari muuta miestä perässä.

”Perhosia oli vatsassa, sillä olin Saksassa ensi kertaa. Maan kieltä en osannut oikeastaan sanaakaan, mutta englantia ja ruotsia olin lukenut koulussa.”

Pekka etsi hänelle jätetyn auton Frankfurtin lentoasemalle ja syötti asunnon osoitteen karttaohjelmaan. Majapaikka oli "ferienwohnung", loma-asunto, kuten työmiesten useimmat kortteerit ovat Saksassa. Niitä voi verrata Suomen moderneihin, hyvin varusteltuihin kakkoskoteihin.

"Pisimmän aikaa, vuoden verran asuimme erään perheen kolmikerroksisessa talossa. Meillä oli käytössä ensimmäinen kerros, toista asuttivat perheen vanhukset ja ylintä nuoret."

Porukassa oli alusta saakka kaksi saksaa osaavaa miestä eri puolilta Suomea, jotka tulkkasivat tarpeen vaatiessa.

Ensimmäinen työpäivä metsässä toi monta ihmetyksen aihetta, vaikka työ on lähtökohtaisesti samaa kuin Suomessa.

Periaatteena oli, että pystyyn kuolleet puut kaadettiin ja vietiin teiden varsiin, joista konttiautot kuljettivat lastin satamaan ja edelleen Kiinaan.

Saksalaismetsässä oli aina paikallinen metsänhoitaja, "förster", apunaan oma metsuri ja pikaisesti haalittua metsätyövoimaa omasta maasta ja ulkomailta kuten Suomesta.

"Omia ammattilaisia ei siellä yksinkertaisesti ole tarpeeksi, sillä kirjanpainajan arvellaan tuhoavan puustoa Saksassa vuosittain kymmeniä miljoonia motteja."

Metsässä saa Saksassa liikkua koneilla ainoastaan ajouria pitkin. Näitä risteilee metsissä noin 50 metrin välein ja ne on tehty jo puuston perustamisvaiheessa. Sisemmäs metsään saavat mennä vain jalkamiehet ja metsurit sahojen kanssa.

Ajourillakin piti olla tarkkana, ettei ajanut ihmisten päälle.

"Kävelijöitä oli paljon, ja niistä meitä varoteltiin. Useimmat eivät ymmärtäneet varoa koneita. Maastossa liikkuvat polkupyörät olivat hankalimpia ja ilmestyivät vain äkisti jostain."

Tuhoutuvat metsät kuuluvat seurakunnille, kunnille, kartanoille ja joillekin yksityisille.

"On ne kauhean kokoisia puita kotimaahan verrattuna. Suurimmista puista tuli 5,5 kiintokuutiota", Pekka toteaa.

Syykin selvisi vähitellen. Metsää ei yleensä harvenneta tai hakata teollisuuden tarpeiksi, vaan puita kasvatetaan ja säilytetään kuin rahaa pankissa. Monet järeät kuuset oli istutettu jo toisen maailmansodan tuhkalle 80 vuotta sitten.

"Tutustuin eräässä kohteessa metsänsä menettäneeseen Naton entiseen hävittäjälentäjään, jolla oli sata hehtaaria kuusikkoa. Siinä menivät eläkesäästöt ilman eestä."

Sellaistakin näki, että maisema oli metsätyöfirmojen jäljiltä kuin sotatanner. Isoimmat rungot oli viety mutta pienet jätetty sikinsokin maahan hajalleen.

Maahan jätetyistä rungoista Pekan tiedon mukaan ongelma aikoinaan sikisikin. Myrsky oli kaatanut puustoa, joka jäi niille sijoilleen ja päästi kirjanpainajat valloilleen.

"Kirjanpainaja tuhoaa metsää sopivassa lämmössä ja auringossa tosi nopeasti. Vihreät, terveiltä näyttävät puut voivat kuukauden päästä olla täysin kuolleet, joten palasimme samoille paikoille aina uudelleen", Pekka toteaa.

Työpäivinä herätys oli viiden maissa aamulla, ja kuudelta oltiin jo metsässä. Työt jatkuivat hamaan iltapäivään keskimäärin kymmenen tunnin tahdilla, joskus lopetettiin hieman aiemmin.

Sunnuntaisin työskentely oli kielletty, joten se oli myös miehille viikon lepopäivä. Silloin käytiin paikallisessa gasthausissa syömässä hyvin ja ottamassa parit oluet.

Asunnot sijaitsivat esikaupungeissa, joissa elämä oli liki yhtä rauhallista kuin kotipuolessa.

"Ihmiset eivät juuri liiku kodin ulkopuolella, eikä edes mopon pärinää kuulunut. Finanssikaupunki Frankfurtin lähellä naapurissa oltiin kravatti kaulassa ja suorat housut jalassa aamusta iltaan.''

Kotiin ja lapsenlapsille Pekka soitteli päivittäin.

Huonot puhelinkentät ja Euroopan mahtimaan takaperoisuus joissain perusasioissa jaksavat ihmetyttää. Pankkikortti ei kelvannut oikeastaan missään kaupassa, vaan käteistä oli aina oltava. Polttoainettakaan ei saanut automaateista, vaan sekin maksettiin käteisellä huoltamoon.

Sydäntalvi kotona on reissumiehelle käynyt jo tavaksi. Syksy muuttaa Saksassa maat ja metsät liukkaaksi liejuksi ja tekee metsätyöt vaikeiksi. Paluu Saksaan on edessä taas todennäköisesti kevättalvella maaliskuun kieppeillä.

Ja mikäs kotona on ollessa, sillä Karstulan kunnailla talvi on puhtaan valkea, ja puut ovat pienempiä mutta terveempiä kuin Saksassa.

Pekka miettii hetken ja sanoo, että kuusen kuoren alta paljastuva toukkien mittaamaton armeija on pysäyttävä näky, jota ei soisi Suomeen tulevan.

"Niitä syövä linnusto tuntuu puuttuvan lähes kokonaan, vaikka hirviä, kauriita ja villisikoja tuntuu riittävän."

Pekka katsoo koti-ikkunasta yli peltojen, josta joskus saatiin heinää lypsävien rehuksi. Nyt siellä laiduntavat hirvet.

• 58-vuotias maa- ja metsätilanomistaja Karstulan Lahdenkylästä.
• Ajanut ammatikseen kuormatraktoria kahdeksan vuotta Kajuutti Oy:n palveluksessa.
• Työskennellyt syksystä 2019 lähtien osan vuodesta Saksassa, jossa hänen työnantajansa osallistuu kirjanpainajan tuhoamien metsien korjuutöihin.
• Perheeseen kuuluu Leena-puolison lisäksi kolme aikuista lasta ja kaksi lastenlasta.
• Harrastaa musiikin kuuntelua, moottorikelkkailua ja metsästystä.