Aarteen lukija kertoo sienihulluudestaan: ”En osaa lopettaa sienestämistä, vaikka sieniä olisi jo enemmän kuin tarpeeksi”

Niin sanottu sienestäjän katse jää päälle koko kaudeksi, Aarteen lukija kirjoittaa. Kuva: Johannes Wiehn

Olen sen tyypin sienestäjä, joka ei osaa lopettaa sienestämistä, vaikka sieniä olisi jo enemmän kuin tarpeeksi. Sienestystartunnan olen ilmeisesti saanut vanhemmiltani, jotka molemmat keräsivät sieniä. Sienestys on kuin elämä itse, loputtomasti uuden oppimista ja löytämisen iloa. Suomessa on eri sienilajeja tunnistettu jo kahdeksan tuhatta, ja todellisuudessa määrä on suurempi, koska uusia lajeja löydetään kaiken aikaa.

Sienijuuri eli mykorritsa on nerokas osoitus luonnon win–win-vaihdannasta. Sieni ja isäntäkasvi (puu) elävät symbioosissa. Mykorritsa on isäntäkasvin ja sienijuuren muodostama, molemmille hyödyllinen kokonaisuus. Sienijuuren kautta kasvit saavat maaperästä paremmin ravinteita, erityisesti fosforia. Sieni puolestaan saa kasvilta hiilihydraatteja, joita se ei pysty itse tuottamaan. Sienijuuri myös suojaa isäntäkasvia taudinaiheuttajilta ja kuivuudelta.

Sienirihmastojen suurennetut mikroskooppikuvat samoin kuin itse sienet ovat uskomattoman kauniita. Pitää ihan ääneen ihastella, kun vaikkapa tumman kaakaon värinen, pieni ja napakka männynherkkutatin lakki pilkottaa keskellä mäntymetsän valkeaa jäkälikköä tai kun rehevässä lehtipuumetsässä näkyy uhkea haaparouskurykelmä.

Useimmiten sienestän yksin, omissa metsissäni. Sienestäminen yksin on erilaista kuin ystävän tai porukan kanssa. Yksin kuljen niitä reittejä, jotka sattuvat huvittamaan, ja pidän tulistelutauon silloin kuin itse haluan.

Ystävän kanssa oppii koko ajan lisää, ja lisäksi sienestys on niin hauskaa, että näitä päiviä muistelee vielä aikojen kuluttua.

Sienestyskausi alkaa toukokuussa ja jatkuu aina marraskuuhun, jolloin koriin kopsahtelevat useat myöhäissyksyn lajit. Sienestäessä saa liikuntaa ja saa hengittää puhdasta ilmaa. Lisäksi sienistä saa todella maukasta ja ravintoarvoltaan erinomaista ruokaa.

Pakkaan mukaan eväät, sieniveitset ja korit. Mieleni askaroi päivän aikataulussa ja reitityksessä. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen nousen metsäautotietä ylös, ja nautinto voi alkaa.

Metsä kylpee vihreässä, ilmassa on pirteää kosteutta, loppusyksyn rauhaa. Vanhat naavapartakuuset levittävät oksansa, juurakoiden päällä on pehmeää sammalmattoa, nuoremmat puut kurottavat varvikosta kohti valoa.

Matkan päässä näkyy kaatunut, mutta jo uutta elämää täynnä oleva lahopuu, jota kymmenet erikokoiset ja -ikäiset käävät reunustavat. Luonnon monimuotoisuuden lisäksi lahopuut tarjoavat kulkijalle oivallista runkojenylityshyppelyä. Mikään ei ole parempaa treeniä koko lihaksistolle kuin kulkeminen haastavassa maastossa.

Tuolla kauempana näen, kuinka sijoilleen kiertynyt, iki­uneen kelottunut puu kohoaa ylväänä kohti korkeuksia. Täällä minä taas olen, ja tänne haluan aina uudelleen palata. Täällä ovat myös nämä minun metsäni aarteet, sienet.

Ensimmäiseksi kuljen paikkaan, josta kuvittelen löytäväni jotakin, mitä en ole vielä tänä sesonkina löytänyt. Kuljen havuneulaspolkuja ristiin rastiin. Kroppa lämpenee ja silmät haravoivat maastoa. Niin sanottu sienestäjän katse harjaantuu ja jää päälle koko kaudeksi.

Siellä täällä näkyy jotakin, mitä poikkean tarkastelemaan lähemmin. Mielessä käy, bongaankohan tänään itselleni uuden sienilajin. Jos näin käy, edessä on tarkka ja systemaattinen tunnistamisprosessi.

Pian näen tuttuja sieniä niiden tutuiksi tulleissa paikoissa. Kori täyttyy hyvää vauhtia. Kuivaan, suolaan ja pakastan sieniä. Ne ovat ruoanlaitossa monikäyttöisiä. Niistä saa erinomaisen umamiaromin moneen ruokaan, ja toki niiden käyttö pienentää kuukausittaisia ruokamenoja. Kuivatut tai suolasienet ovat myös mainioita lahjoja sukulaisille ja ystäville.

Metsässä saan olla täydellisen läsnä kussakin hetkessä. Voin keskittyä omiin ajatuksiin. Huolirypyt katoavat kasvoilta jo vartin metsäkävelyn jälkeen.

Hengitän syvään ja haistan kaikki metsän upeat tuoksut. Keskityn täydellisesti siihen, mitä aistin.

Yksi retkipäivän kohokohdista on tulistelu. Taukopaikkani edessä avautuu maisemataulu, joka on aina vähän erilainen. Valmiit nuotiopuut odottavat pinossa. Haen eväsreppuni autosta ja ladon klapit tulipaikalle. Veistän muutaman kiehisen ja sytytän nuotion.

Tuli rätisee puissa, ja kärsivällisen odottelun jälkeen minulla on hyvä hiillos. Paistan jotain hyvää syötävää ja keitän nokipannukahvit. Tauko tekee hyvää, ja eväät maistuvat parhailta juuri metsässä. Pakkaan reppuni takaisin autoon. Vielä on aikaa koluta useita kohteita.

Mielestäni metsä tarjoaa parhaan ympäristön ongelmanratkaisulle ja luovuudelle. Kun keskittyy täysin kulkemiseen, mieli työstää keskeneräisiä, taustalla olevia asioita.

Metsäretken jälkeen olen täynnä iloa, rentoutta ja energiaa, ja retkipäivän endorfiinit vaikuttavat kehossa vielä useita päiviä.

Saaliin määrä vaihtelee, eikä saaliilla oikeas­taan ole niin paljon merkitystäkään. Metsässä kulkeminen ja kaiken kauniin ihmettely viehättävät vuodesta toiseen. Aina kannattaa lähteä metsään!

Metsä kyllä hoitaa

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 8/2024.