Pientilan pojasta tuli juristi, jota metsä vetää synnyinseudulle

Antti Haapamäki ei ajanut isän aikoinaan ostamalla traktorilla kymmeniin vuosiin. Tänä vuonna raivaustyömaa on kuitenkin sellaisessa paikassa, että traktoria jälleen tarvitaan. "55-vuotias traktori porskuttaa täyttä päätä", Haapamäki kehuu. 

Vuonna 1954 Suomessa elettiin talouskasvun ja toiveikkuuden aikaa. Keskisuomalaisen maatilan poika Antti Haapamäki syntyi tuolloin maailmaan, jossa harva epäili pienten maatilojen elinvoimaa. Vielä 1960-luvun alussa perheessä ajateltiin, että Antista tulee aikanaan kotitilan jatkaja ja kymmenen hehtaarin peltoalan viljelijä.

Hän ahersikin 10-vuotiaasta lähtien kotitilan töissä, mutta vuosien mittaan alkoi valjeta, että koulunkäynti voisi olla parempi vaihtoehto kuin viljelijän ura.

”Jos tila olisi ollut isompi, olisin varmasti itsestään selvästi ryhtynyt maanviljelijäksi”, Haapamäki miettii.

Pojan tie vei yliopistoon ja oikeustieteelliseen. Kotitilalla isä vaihtoi lypsylehmät mansikanviljelyyn.

Totta kai olisi ihanteellista, jos metsä olisi lähellä.

Vaikka Haapamäestä ei tullut viljelijää, metsänomistaja hänestä tuli, ja se on ollut hänelle mieluisa asia ja harrastus. Yhteisomistukset mukaan lukien hänellä on vajaat 100 hehtaaria metsää.

"Olen aina ollut kiinnostunut metsistä. Isä oli pitkään Keuruun metsänhoitoyhdistyksen hallituksessa, ja meillä kotona puhuttiin paljon metsäasiaa."

Hän ei ole koskaan kokenut työlääksi sitä, että omat metsät ovat kaukana. Kotitila on Keuruun Haapamäellä, ja koti on nykyään Lempäälässä Pirkanmaalla. Välillä perhe asui myös Kajaanissa.

"Välimatkaa Lempäälästä Haapamäelle on 145 kilometriä. Totta kai se olisi ihanteellista ja tekisin metsässä enemmän ja useammin töitä, jos se olisi lähellä. Kävisin harvemmin golfkentällä ja useammin metsätöissä", hän miettii.

"Mutta se on nykyaikaa, että metsä on kaukana."

Samanlainen tilanne on monella uudella metsänomistajalla nykyään. Matka ei ole Haapamäelle ollut koskaan mikään ongelma.

Toinen selkeä muutos, jonka hän on huomannut metsänomistajakunnassa, on metsän taloudellisen merkityksen väheneminen.

"Monellakaan metsänomistajalla ei ole taloudellista pakkoa myydä puuta. Meillä kotona se oli elinkeino tärkeimmästä päästä – minulle itselleni se on harrastus."

Haaveena on pysyä sellaisessa kunnossa, että pystyn vielä 20 vuoden kuluttua raivaamaan metsää, Antti Haapamäki tuumii. 

Antti Haapamäki jäi kesällä eläkkeelle pitkältä pankkialan uralta.

Työuran viimeisinä vuosina hän pääsi hyödyntämään omista metsistä kertynyttä metsäalan osaamista myös palkkatyössä, kun hän vastasi Tampereen Seudun Osuuspankissa maa- ja metsätalousasiakkaista.

Sukupolvenvaihdosten suunnittelussa hän törmäsi välillä sellaisiin vanhempiin, jotka epäilivät lastensa kiinnostusta metsätilaa kohtaan. Haapamäen mukaan tästä ei useinkaan kannata olla huolissaan.

"Kun vanhemmat omistavat metsän, se on vielä kaukainen asia. Tilanne muuttuu konkreettisemmaksi, kun on itse omistaja. Kun tila on oma, siitä tulee vastuu ja työn mielekkyys kasvaa huomattavasti", hän vakuuttaa.

Toinen omistajanvaihdoksissa tyypillisesti mietityttävä asia on rahoitus. Metsä on kallista, ja jatkajat ovat usein sellaisessa elämänvaiheessa, että lainoja on muutenkin maksettavana. Lisälainan otto voi tuntua raskaalta taakalta.

"Se on totta, että lahjavero tai kauppahinta ja varainsiirtovero pitää aina maksaa. Mutta monesti ne voidaan järjestää niin, ettei nuorten tarvitse ottaa velkaa. Voidaan valita pitkä maksuaika ja tuloja saadaan vuosien mittaan metsästä."

Haapamäki muistuttaa, ettei uusien omistajien tarvitse myöskään stressaantua metsätalouden mukana lankeavista töistä.

"Metsäalalla on hyvät palvelut, joten kaiken voi ostaa, jos ei itse ehdi tehdä. Ainakaan liian suurisuuntaisia hankkeita ei kannata itselleen tavoitella."

Hän tuntee lukuisia erittäin aktiivisia ikääntyneitä metsiensä hoitajia, mutta lopulta jokaiselle tulee eteen se, ettei itse jaksa tai kykene enää omaisuuttaan hoitamaan.

"Se on myös valtavan iso kansantaloudellinen kysymys, että metsiä pitäisi siirtää ajoissa nuoremmille sukupolville."

Haapamäki on omien lastensa kohdalla toiminut kuten muille suosittelee. Hänen omalla tilallaan on tehty osittainen sukupolvenvaihdos: tytär ja poika omistavat puolet tilasta.

"Olen iloinen siitä, että lapset ovat kiinnostuneita metsästä. Olen koettanut heitä kasvattaa niin, että heillä olisi arvostava asenne metsää kohtaan."

Antti Haapamäki ymmärtää metsissä liikkujia, joita harmittaa, jos vanha puusto kaadetaan. "Hakattu metsä on totta kai ankean näköinen vähän aikaa. Mutta kun taimikon saa kasvamaan ja puusto alkaa olla miehen mittaista, se alkaa näyttää taas hyvältä silmälle." 

"On hienoa, että metsäteollisuutta taas arvostetaan", Antti Haapamäki pohtii. Hänelle itselleen metsä merkitsee mielenkiinnon kohdetta ja vastuuta siitä, että se on hoidettu. 

Metsätalous on Antti Haapamäen mielestä ilman muuta tulevaisuuden ala, jonka näkymiä kirkastavat entisestään esimerkiksi sellun tuotekehityksen runsaat mahdollisuudet. Mutta tarkkana pitää olla.

"Suomalaisen metsätalouden etujen puolustaminen Brysselissä on todella tärkeää työtä, koska siellä ymmärrys metsästä on aivan eri hehtaarilla kuin täällä Suomessa", hän tähdentää.

"Brysselissä on varakkaita lobbausjärjestöjä, jotka ajavat aivan päinvastaista asiaa. Sieltä voi tulla sellaisia rajoituksia, jotka meidän järkemme mukaan menevät överiksi."

Hän kiittelee MTK:n metsälinjan kansainvälistä vaikuttamista ja yhteistyötä esimerkiksi ruotsalaisten kanssa.

"Metsänomistaja voi tehdä metsäteollisuuden kanssa hyvää yhteistyötä, mutta viime kädessä ainoita merkityksellisiä suomalaisen metsänomistajan etujen ajajia ovat MTK ja metsänhoitoyhdistykset."