Aarteen lukijan perheessä osallistuttiin sodan jälkeisiin puutavaran hakkuu- ja ajotöihin ‒ ”Aamulla höyryveturi lähti viemään sotakorvausvaunua kohti Neuvostoliittoa”

”Sodan jälkeen aina yleensä vuodenvaihteen jälkeen alkoi puutavaran ajo metsästä. Aamuhämärässä lähti hevosvirta kellojen soidessa metsään, jossa oltiin päivän valjetessa jo tekemässä kuormaa”, kirjoittaa Aarre Salonen. Kuva on kuvituskuva.  Kuva: Jyrki Luukkonen

Metsä on näytellyt merkittävää osaa sukuni elämässä. Olen kasvanut pihkan tuoksussa, joka on opettanut arvostamaan metsän tarjoamaa toimeentuloa. Olen nähnyt, kuinka edelliset sukupolvet ovat tehneet työtä metsässä.

Kotikylässäni näkyi metsän merkitys. Metsästä saatiin marjat ja sienet ja suolta lakat. Talven lähestyessä alkoivat metsätyöt ja sen myötä kotoinen pihkan tuoksu.

Tärkeä osa elämää oli myös Metsäradio. Pekka Tiilikaisen avaus ”hyvää iltaa, metsien miehet”, tunnusmusiikki ”Vielä niitä honkia humisee tuolla Suomen salomailla…”, ohjelman mielenkiintoiset vierailut työmailla sekä tutut äänilevyt.

Isäni isä (1872–1948) oli Kangasalan käräjäoikeudessa valan tehnyt metsänvartija. Hän rakensi torppansa kruunun tilasta erotetulle tilalle. Kruunun metsät olivat tuolloin paikoin veden vaivaamia, sillä lukemattomissa metsälammissa olivat vedet korkealla. Vaarini kulki upottavien soiden poikki itse tekemillään leveillä suksilla. 1930-luvulla tehty ojitus sai järvien vesimäärän vähenemään ja metsien kasvun elpymään.

Rauhan tultua alkoi uusi elämä. Setäni peri isänsä metsänvartijan tehtävät ja lisäksi tulivat Metsähallituksen työnjohtajan tehtävät. Setäni antoi hakkuumiehille palstat, talven tullen ajomiehille omat palstat ja laski palkat kellonajoista riippumatta.

Mutta mikä johdatti minut muistojen tielle? Katselen seinälläni olevaa Pakkashakkuukilpailu-taulua. Kilpailu järjestettiin 4.12.1944–5.1.1945. Isäni tulos hakkuukilpailussa oli 152 kuutiometriä pinotavaraa, josta oli annettu palkintona kolme neljänneskiloa oikeata kahvia. Hakatun pinotavaran määrä on kunnioitettava, sillä tuohon ajanjaksoon osuu vuoden pimein aika eli itsenäisyyspäivä, joulunpyhät ja vuodenvaihde.

Kotini sijaitsi muutaman sadan metrin päässä rautatieasemasta. Siinä tuli päivittäin seurattua lähtevät, tulevat ja ohi kiitävät junat. Neljä raideparia, neljäs oli puutavaran lastausraide. Teollisuus tarvitsi puuta, varsinkin Tampere, savupiippujen kaupunki.

Sodan jälkeen aina yleensä vuodenvaihteen jälkeen alkoi puutavaran ajo metsästä. Aamuhämärässä lähti hevosvirta kellojen soidessa metsään, jossa oltiin päivän valjetessa jo tekemässä kuormaa. Joillakin taloilla oli kaksi hevosta ja naapurikylistä ajomiehiä.

Arkipäivät olivat työntäyteisiä, mutta lauantaina ja sunnuntaina oli aivan hiljaista. Hevoset ja miehet keräsivät voimia alkavaan viikkoon. Lauantain toivotut ja sauna, puhtaat vaatteet ja sunnuntai lepoa, kunnes koitti taas maanantai ja teroitetut työkalut.

Aarre Salosen isän Fransin kunniakirja vuoden 1945 pakkashakkuukilpailusta. Frans Salosen tulos kilpailussa oli 152 kuutiometriä pinotavaraa. Palkinnoksi sai kahvia. Kuva: Aarre Salonen

Perustalvitiet, joissa käyttö oli kovaa, vaativat huoltamista ja oman tienhoitajan. Kovan pakkaskauden aikana yleensä jäädytettiin teiden ajoraiteet. Reen päälle oli tehty vesisäiliö laudasta, ja säiliön perässä olevista rei’istä valutettiin vettä ajoraiteiden kohdalle hevosen kulkiessa. Tiet saatiin kantaviksi, ja kovallakin pakkasella kulki uskomattoman isoja kuormia.

Rautatieasemalle, laanille lähelle lastausraidetta, alkoi virrata puutavaraa. Laanimies valvoi, että järjestys oli moitteeton.

Kun talven olosuhteet olivat hyvät, laani täyttyi pinotavarasta ja metrin pituisesta massasta eli paperipuusta. Sen jälkeen alkoi tukinkaato ja -ajo. Isä ja naapurin isäntä justeerinsa kanssa kaatoivat ja karsivat puut päältä ja mittamies katsoi ne sopiviksi mitoiksi. Seuraavana päivänä ajomies kuljetti puut laanille. Kun kuulin sen tukkimäärän, jonka kaksi elämänsä parhaassa kunnossa ollutta miestä kaatoi, en voinut kuin hiljaisena ihmetellä.

Mieleeni on jäänyt, kuinka eräänä päivänä laanille ilmestyi muutaman hevosen vetämä pitkä männynrunko, jonka edessä oli ehkä kolmemetrinen puunjuuri pystyssä. Siinä oli Metsähallituksen ikimänty matkalla telakalle, joka rakensi sotakorvausproomuja Neuvostoliittoon.

Viikot kuluivat maalis-huhtikuussa nopeasti. Tukinkaato lopetettiin jo maaliskuun puolenvälin aikoihin, kun ajateltiin, että luonto alkaa heräillä ja uusi kasvu alkaa.

Kevät eteni ja laani täyttyi puutavarasta, ajot olivat päättyneet. Kevätaurinko herätti pihkan tuoksun. Työväestä oli pulaa, joten mekin vielä kansakoulua käyvät pojat odotimme massapuun kuorintaa puolipuhtaaksi. Kokopuhdasta kuorivat varttuneemmat miehet.

Koulupäivän jälkeen oli nopeasti vaatteiden vaihto ja sitten kuorimaan paperipuuta. Itse tienattu raha tuntui arvokkaalta.

Kesän tultua alkoi puutavaran lastaus. Kun höyryveturi toi tyhjiä vaunuja aamulla, alkoi melkoinen näytös, kun vaunut alkoivat täyttyä. Halkoja vietiin vaunuun kärryillä lankkuja pitkin. Jotkut toivat vähän kauempaa isompia kuormia pienrautatietä eli ”rillitietä” pitkin. Neljä miestä kuormasi tukkeja, kaksi vaunuissa kiskoen köysillä tukkeja vaunun reunalle asetettuja tukkeja pitkin. Illalla tuli sitten pelkkä höyryveturi, joka lähti viemään kokonaista junaa puulastissa Tamperetta kohti.

Pinotavaralaani tyhjeni, jäljelle jäi vielä yksinäinen tukkikasa, vähän yli neljämetristä oksatonta kuusitukkia, keskeltä noin 20 sentin vahvuista. Näitä varten höyryveturi toi yhden avovaunun. Tukkien piti olla aamuun mennessä vaunussa, ja tukkien välissä piti olla 4 x 4 tuuman täysisärmäiset puut. Kylän koskivoimalla toimivalta sahalta välipuita ei saatu, sillä saha oli jo lopettanut, kun virrat koskessa olivat loppuneet. Lähellä oli valtion kuusikko. Siitä valittiin puut, joista veistämällä saatiin sopimuksen vahvuiset välipuut tukkikerroksiin. Ihailin veiston jälkeä, hienoa työtä. Aamulla höyryveturi lähti viemään sotakorvausvaunua kohti Neuvostoliittoa.

Muistan kevään, kun laanille oli jäänyt kuorimatta metrin mittaista kuusipaperipuuta. Niistä kuorintatöistä sain palkaksi siihen­astisen elämäni isoimman tilin. Isä ehdotti, että rahoilla ostetaan minulle puku kansakoulun päättäjäisiin. Hyvän puvun sainkin. Harmi vain, että päättäjäisistä palatessa sade kutisti puvun enkä siihen enää sen jälkeen mahtunut.

Kansakoulu oli käyty, jatkokoulua oli iltaisin. Isällä oli hakkuupalsta, ja hän pyysi minut sinne kaveriksi töihin. Tehtiin 2-metristä kuitupuuta ja metrin halkoja. Syksy oli edennyt, ja lunta alkoi olla puissa jo haitaksi asti. Isä pyysi kaatamaan yhden puun. Tein työtä käskettyä, ja kun löin kaatokulmaa, oksilla oleva lumi putosi niskaani. ”Ei sinusta tule metsätyöläistä”, isäni totesi.

Ei tullut minusta metsätyöläistä, mutta metsän tuotteet jäivät elämääni. Oma tieni vei töihin Tampereelle puusepänliikkeeseen. Siitä tulikin ammattini eläkeikään asti, puuseppä.

Aarre Salosen isä Frans Salonen ja hänen työvälineensä, joilla elanto metsästä hankittiin. Kuvassa olevan pokasahan puuosat Frans Salonen on itse tehnyt. Kuva on vuodelta 1952.  Kuva: Aarre Salonen

Tänä päivänä seison samalla paikalla kuin elämäni alkuvuosina. Poissa on vuonna 1903 rakennettu Siitaman asemarakennus, neljäs lastausraide on purettu, puutavara­laani autio ja tyhjä.

Poissa on se aika rauhanteon jälkeen, kun työn touhu oli kiireimmillään. Puutavara­vaunut täyttyivät ja lähtivät kohti teollisuuden tarpeita ja sotakorvauksiin. Kesän lämpimät päivät, miesten käärityt paidanhihat, joillakin päässä nenäliina solmut kulmissa. Vaarin­kaljapullot janojuomana pinojen varjossa.

Toimeentulo saatiin metsästä kovalla työllä. Opittiin ahkeruus, jota voi jakaa perintönä seuraaville sukupolville. Työ opittiin käytännössä, ja työ itse opetti keksimään sujuvampia työmenetelmiä. Niistä on hyötyä vielä tänäkin päivänä, vaikka tekniikka ja työvälineet ovat kehittyneet.

Poissa on se ikäluokka, joka palasi sodasta rakentamaan uutta Suomea. Muistona tästä on kotini seinällä isän justeeri, jossa on itse tehdyt puuosat. Kiitokset sille ikäluokalle. Nyt kaikki nämä ovat muistoja vain, kunnes muistajatkin ovat poissa.

Aarre Salonen, Orivesi

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 4/2023.