Aarteen lukija muistelee, kuinka osti moottorisahan osamaksulla salaa vanhemmiltaan

”Puu kaatui, mutta ei sinne päin, mihin oli tarkoitus. Jouvuin sahaamaan tyvestä palan pois. Silloin päätin, että käyn illalla kyselemässä sahan myyjältä, että millä rahalla sen moottorisahan saisi ja koska”, kirjoittaa Raimo Vähä. Kuva: Markku Vuorikari

Oli syksy 1962, olin 16-vuotias. Kotona oli kesän ja syksyn työt tehty. Sasumaassa oli aloitettu metsänhakkuu, jonne mieki lähin tuttujen miesten kanssa. Saatiin palsta, josta hakattiin vain pöllipuut pois. Tukkipuut jätettiin pystyyn, ne hakattaisiin myöhemmin.

Toivo ja Erkki olivat ostaneet uuen moottorisahan, jolla he kaatoivat ja katkoivat puita. Mie oksin ja kasasin pölliä ristikolle. Silloin ei sahalla vielä oksittu. Ensimmäinen palsta oli valmistumassa, kun moottorisaha meni rikki ja jouvuttiin lähettämään korjattavaksi. Palattiin pokasaha-aikaan siihen asti, että moottorisaha tulee korjaukselta.

Seuraavaksi otin mieki oman palstan, työkaluina olivat pokasaha ja kirves. Olihan se kaataminen nuorelle pojalle aika raskasta, mutta onneksi tukkipuut jätettiin pystyyn. Viereisellä palstalla pärisi moottorisaha. Silloin alkoi tuntua, että olisi se paljon helpompaa sahata moottorisahalla.

Illalla kun menin kotiin, puhuin isälle, että kyllä se pitäis minunkin hankkia moottori­saha. Isäni tyrmäsi heti haaveeni kysymällä, että minkä takia ja millä rahalla. Hän sanoi, että pokalla on tehty mettätyöt iät ja ajat ja aina pellaa.

Mulla oli palsta loppumaisillaan, kun pöllin lukija tuli ja sanoi, että pitäis alkaa kaatamhan nuo tukkipuutkin. Hän sanoi, että on jo sen verran lunta, että hevosmiehet pääsevät ajamaan ja saavat tukit samaan matkaan.

Ensimmäisten tukkipuiden kaaon jälkeen tuntui, että pakko se on moottorisaha saaha. Seuraavana aamuna, kun olin kaatamassa isoa kuusta, puun paino nipisti terän kiinni ja se meni poikki. Ei auttanut kun lähteä kattomhan, onko itäpään kaupassa uutta terrää.

Kaupassa sattui olemaan sopiva terä. Palattuani palstalle hakkasin kirveellä kaatoloven puolelta puun poikki. Puu kaatui, mutta ei sinne päin, mihin oli tarkoitus. Jouvuin sahaamaan tyvestä palan pois. Silloin päätin, että käyn illalla kyselemässä sahan myyjältä, että millä rahalla sen moottorisahan saisi ja koska.

Kotiin päästyä pyöräilin Karunkiin, missä asui kauppias, joka välitti sahoja. Kauppias oli tietysti valmis tillaamhan sahan ja kysyi, että miten olet ajatellu maksaa. Hän sanoi, paljonko pitäisi olla käsirahaa, jos ostaa osamaksulla. Mie sanoin, että kyllä mulla tarvittava käsiraha on. Kauppias kysyi minun ikkää ja sen kuultuaan sanoi, että osamaksuun pitää olla kaheksantoista vuotta vanha. Hän esitti, että taho isältä nimi siihen sopimukseen, niin sitte se kyllä onnistuu. Ajattelin, että tähän se sahan osto tyssäsi.

Kotiin ajellessa päätin, että kun metsänomistaja tulee loppuviikosta käymään metsässä, yritän saaha ennakkoa niin paljon kun on mahollista saaha. Rahaa kyllä sain, mutta en tietystikään koko sahan hintaa.

Illalla pyöräilin taas sahakauppiaan tykö ja sanoin, minkä verran mulla olis rahhaa, ja sanoin että maksaisin lopun heti kun saan rahhaa. Tähän kauppias suostui ja kirjoitti jonkinlaisen paperin, johon tuli summa, mitä minun pitää maksaa kuukausittain hänelle. Ikäni siinä paperissa ei ollu oikein, mutta ei sitä mihinkään lähetetty, se oli vain meän keskeinen paperi.

Niin oli moottorisahasta kaupat tehty. Se oli McCulloch-merkkinen ja painoi 13 kiloa. Kauppias aikoi tua sahan, kun se alkuviikosta tullee, mutta sanoin, että mie haen sen itte, sillä kotona ei päätöksestäni tykätä.

Loppuviikosta sain tietää, että sahan saa hakea. Kävin hakemassa sahan ja jätin sen kavereitten tykö, josta aamulla otin sen metsään.

Olin jo viikon päivät opetellu sahhaa käyttämhän, kun eräänä iltana tuli naapuri kylhään ja kysäsi, että kuinkas se kulloppi on pelannu. En ollu vielä kotona ostojani kertonu enkä heti tienny, mitä oikein vastaisin. Naapuri kertoi kuullensa, että olin ostanu moottorisahan.

Pienen hiljaisuuen jälkheen äiti kysyi, että koskas sie sen olet ostanu. Hän sanoi ihmetelleensä, että minun vaatteisiin oli tullut ihmeellinen haju. Vaatteisiin oli tietysti tarttunu pakokaasun haju.

Illalla isä kyseli, että mitenkä sie meinaat sen sahan maksaa. Vastasin, että pikkuhiljaa. Isäni oli periaatteen mies, joka ei kaikkia uuvistuksia heti hyväksyny, mutta kyllä isäkin talven päälle moottorisahan hyväksyi.

Se oli ensimmäinen moottorisahakauppani, mutta ei viimeinen.

Raimo Vähä, Tornio

Kirjoitus on julkaistu Aarteessa 4/2023.