Nämä kukat tunkevat pian esiin hangesta – kasvien erilaisille kukkimisajoille on hyvä syy

Ensimmäiset tupasvillan kukintotähkät tunkevat lumen läpi jo maaliskuun lopulla. Varsinaista kukinta-aikaa on kuitenkin vasta huhtikuu. Kuva: Jorma Peiponen

Soilla hiihtelevä voi jo maaliskuun lopulla nähdä tupasvillan kukintotähkien tunkevan läpi lumen. Varsinaista kukinta-­aikaa on huhtikuu. Kesäkuiset villatupsut ovat kypsien hedelmien lenninhaivenia, eivät kukkia. Viimeisinä metsäkasveina syksyllä kukkivat keltanot.

Miksi jotkut kasvit avaavat kukkansa räntäsateiden, pakkas­öiden ja takatalvien keskelle, ja toiset syysmyöhällä, kun talvi voi alkaa ennen siementen kypsymistä? Miksi kaikki kasvit eivät kuki heleimmän kesän aikana, kesäkuussa, kun on pörriäisiä pölyttäjiksi ja kesää riittäisi siementen kypsyttämiseenkin?

Kyllähän aika toukokuun loppu­puolelta heinäkuun puoliväliin on kukkien aikaa. Varhemmin kukkivia lajeja on niukasti, ja heinäkuulta syksyä kohden kukinta hiipuu. Olennaista ei ole kukkien runsaus vaan se, että eri lajit kukkivat eri aikaan.

Alkuperäisessä luonnossamme kullakin kasvilajilla on oma, suhteellisen lyhyt kukinta-­aikansa. Kangasvuokon kukkia ei löydä kesäkuussa, ei myöskään kultapiiskua. Yksittäiset yksilöt voivat toki hairahtua kukkimaan joskus poikkeavaan aikaan. Puolukan syyskukinta on niin yleistä, että se on tuttua useimmille marjastajille. Syyskukinnasta ei kuitenkaan marjoja tule.

Ihmisen muokkaamilla paikoilla kukintakautta jatkavat rikkaruohot kuten pelto-­orvokki ja punapeippi, joita voi Lounais-Suomessa tavata kukkivina melkein missä kuussa hyvänsä.

Varhaisen kukinnan eduksi voisi kuvitella pitkää siementen kypsytysaikaa. Tupas­villan kanssa samoihin aikoihin kukkivat harmaaleppä, pähkinäpensas, kiiltopaju, raita ja variksenmarja. Näistä vain pähkinäpensaan, lepän ja variksenmarjan siemenet käyttävät koko kesän kypsymiseensä; pajujen ja tupasvillan siemenet karisevat jo kesäkuulla. Se ei siis riitä selitykseksi.

Kiiltopajun ja raidan kukissa käy lämpimällä säällä kuhina, kun monet erilaiset hyönteiset, perhoset, kärpäset, pistiäiset ja kovakuoriaiset, syövät mettä ja siitepölyä. Kasvista toiseen siirtyessään ne samalla suorittavat pölytyksen. Tästä alkaakin keriytyä syyt eri lajien omiin kukinta­-aikoihin.

Jos kaikki kasvit kukkisivat yhtä aikaa, hetken hyönteisillä olisi ylenpalttisesti syötävää ja loppuajan kesästä ne saisivat olla ilman. Siihen hyönteiset kyllä sopeutuisivat, mutta kasveille tilanne olisi ongelmallinen. Hyönteiset lentelevät kukasta kukkaan ja kasvilta toiselle. Ylenpalttisessa kukka­runsaudessa oma siitepöly päätyisi todennäköisesti väärän kasvilajin kukkaan – jos nyt ylipäätänsä joku pörriäinen ehtisi kukassa käymään. Jakamalla kukinta-ajat koko kasvukaudelle kasvit tarkentavat siitepölyn kulkua.

Tässä suhteessa erityisen tärkeätä on, että lähisukuiset, toistensa näköiset lajit kukkivat eri aikaan. Kun hyönteinen on löytänyt ravintoa yhdenlaisesta kukasta, se mieluusti etsii seuraavaksi nautintapaikaksi samanlaisen kukan: se tietää jo, miten mesilähteelle pääsee ja minkälainen tarjoilu kukassa odottaa.

Kun ulkonäöltään saman oloiset lajit kukkivat eri aikoina, siitepölyn kuljetus on jo varsin tarkkaa eikä sitä haaskaannu vieraisiin kukkiin. Lähisukulaisten erilainen kukinta-aika estää myös risteytymisen. Tämä koskee myös tuulipölytteisiä kasveja.

Mustikka kukkii etelässä toukokuussa, puolukka vasta kesäkuun puolella. Jo erilainen kukinta-aika tekee mustikan ja puolukan risteytymisistä harvinaisia. Eri pajulajienkin kukinta­aika on rytmittynyt: raita ja kiilto­paju aloittavat huhtikuussa, pari viikkoa myöhemmin kukkii mustuvapaju, touko-­kesäkuun vaihteessa ovat vuorossa aho-, virpa- ja tuhkapaju ja viimeisenä pajuista kukkii selvästi kesäkuun puolella halava.

Raita ja kiiltopaju voivat kukkia samaan aikaan, koska ne eivät risteydy. Metsäympäristössä kiiltopajun ja raidan kasvupaikatkin ovat erilaisia, vaikka ne ihmisen muokkaamassa ympäristössä joutomailla, pientareilla ja peltoheitoilla kasvavatkin toistensa lomassa.