Taiten tehty perho on kalalle vastustamaton ateria

Ottiperho tekeillä. Äkäsjoen harrit eivät voineet vastustaa Veli-Pekka Rusasen sitomaa vihreää houkutusta. Kuva: Jaana Kankaanpää

Jokivarteen on taas hirveä hoppu. Veli-Pekka Rusasen kalakaveri kokoilee jo romujaan kämpän pihalla. Nopea vilkaisu perhorasiaan sai aikaan hartaan pyynnön: ”Kietaisepa taas sellainen perho, jolla eilen saatiin harria!”

Tuumasta toimeen.

Rusanen napsauttaa auki kuhmuisen alumiinisalkun, jonka sisältä paljastuu perhonsitojan karkkikauppa. On ikivanhaa viidakkokukon töyhtöä, eri sävyisiä höyheniä, kanin karvaa, värjätty oravanhäntä…

Historiallinen tosiseikkahan on, että brittiläinen imperiumi luotiin aikoinaan juuri sen takia, että herrasmiehet saisivat eri puolilta maailmaa eksoottisia höyheniä perhoihinsa.

Kaiken maailman höyhenet. Perhonsitojan arsenaaliin kuuluu värikäs kokoelma erilaisia siipiä ja pyrstöjä sekä roppakaupalla synteettisiä materiaaleja. Kuva: Jaana Kankaanpää

Rusanen kiinnittää pikkuruisen koukun sidontapenkin hampaisiin kuin toukan linnun nokkaan.

Alimmaiseksi koukun rungolle hän asettelee valkoista, karheaa keinokuitua. Muutama kierros sidontalankaa ympärille niin, että koukun molempiin päihin jää terhakat, pörröiset tupsut.

Tämän kerroksen päälle Rusanen sitoo oliivinvihreää kuitua. Kokemus Lapin karuilta vesiltä on opettanut, että tähän aikaan vuodesta lohikalan buffet-pöytä on katettu juuri vihertävillä ötököillä.

Maastotiedustelua tekevä kalastaja löytää niitä rantavedestä kivien alta ja tietysti saaliskalan vatsasta. Sitä on kalalle tarjottava, mitä se juuri sillä hetkellä haluaa syödä.

Lopuksi Rusanen pyörittelee vielä grizzly-höyhentä perhon kauluriksi ja viehe on valmis. Aito klinkhammer, joka jää parahultaisesti viipyilemään veden kalvolle niin, että koukun peräpää sojottaa kohti pohjaa. Kalan silmissä se muistuttaa pinnalle noussutta, munivaa hyönteistä. Nam!

Harria hakemassa. Kesäkaudella perhokalastajan suosikkikohde on äkäisesti iskevä harjus. 

Kaveri nappaa valmiin perhon ja rymistelee vapa tanassa kohti Äkäsjoen rantapusikkoa. Pajukko on niin tiheää, että veden ääreen pääsee vasta kohtuullisen ähellyksen jälkeen.

Rusanen sitoo myös itselleen samanlaisen perhon mutta unohtaa kaikessa hötäkässä leikata pois perhon alapäästä sojottavat, valkoiset tupsut. Se on ratkaiseva virhe, joka tuottaa täydellisen lopputuloksen.

Harri on kypsän kesän aikaan kiitollinen kalastettava. Se syö ahnaasti miltei kellon ympäri. Tuuhea selkäevä pystyssä kala partioi kivikkopohjan tuntumassa ja tiirailee keltaisilla silmillään ylöspäin odotellen virrantuomia ötököitä. Isku on nopea ja aggressiivinen.

Kun Rusanen pääsee viimein itsekin tositoimeen, komeita köriläitä nousee miltei joka heitolla.

Naapuri sen sijaan saa vispata tyhjää. Kalat eivät ole kiinnostuneita hänen perhostaan. Kaveri kahlaa Rusasen luo ja vaatii tiukkaan sävyyn selitystä.

Vieheitä vertaillessa arvoitus ratkeaa. Perhot ovat muuten identtiset, mutta Rusasen vieheen perästä törröttää valkoinen tupsu, joka alkuperäisen reseptin mukaan olisi pitänyt leikata pois.

Äijät vaihtavat perhoja ja johan alkaa kaverinkin kela ulvoa. Pahasti rasittunut ystävyyssuhde palautuu entiselle tolalle.

Illalla, kun kalat on savustettu ja löytäneet tiensä tanakasti voidellun ruisleivän päälle, on pakko myöntää, että väärinkin pyydetyssä harrissa on juuri oikeanlainen ajuruohon maku.