Ihmiskunnan kootut ongelmat

Kännykän laturi pois seinästä, kasvisruokaa lautaselle ja bensapihi tai peräti sähköauto. Hiilivoiman tilalle tuulta ja aurinkoa, taloon triplaikkunat ja ilmanvaihtokone. Sillä se ilmasto pelastuu. Lämpeneminen ei saa ylittää kahta astetta, tai joudumme perikatoon.

Tämänkaltaisia viestejä kansalainen on saanut mediasta, ympäristöjärjestöiltä, viranomaisilta ja tutkijoilta viime vuodet.

Samaan aikaan energia, etenkin öljy, on kallistunut roimasti. Lisäksi viime vuosia on leimannut finanssikriisi ja taloudellinen epävarmuus.

Kyse ei ole erillisistä ilmiöistä, vaan talouden ongelmat, öljyn niukentumisesta johtuva hinnannousu ja ilmastonmuutos ovat samaa, kasvusta riippuvaisen talousjärjestelmän umpikujaa.

Jussi Laitinen laittaa kirjassaan Valomerkki – energiapula ja makean elämän loppu tämän aihepiirin järjestykseen.

Teos tuo suomenkieliseen keskusteluun uusia aineksia ja uusia käsitteitä.

Öljyhuipusta moni lie jo kuullut, mutta kuinka monelle energiamuotojen tehokkuutta kuvaava nettoenergialuku on tuttu? Ensimmäisistä öljylähteistä saatettiin tuottaa sata tynnyriä yhden tynnyrin energiankulutuksella, nykyisin saadaan enää 19. Käyttämiemme energianlähteiden nettoenergialuku pienenee jatkuvasti.

Uusiutuvien lähteiden nettoenergialuvut jäävät vielä öljyn alapuolelle. Laitinen havainnollistaa monin esimerkein, miten massiivista rakentamista fossiilisten energialähteiden korvaaminen uusiutuvilla vaatii. Esimerkiksi pelkkä Meri-Porin hiilivoimalan korvaaminen tuulivoimaloilla merkitsisi 600 myllyä.

Metsäenergia saa kylmää kyytiä. Oksia ja latvoja järeämmän puun poltto vain lisää hiilidioksidin määrää ilmakehässä, vaikka ilmastosopimuksissa toisin lasketaankin.

Jotta uusiutuviin voidaan siirtyä ajoissa, tarvittaisiin sotatilan kaltaista komentotaloutta. Autotehtaat määrättäisiin tuottamaan tuulivoimaloita.

Erityishuomiota – ja suomenkielisen sanan – vaatii rebound-niminen ilmiö.

Reboundiin törmätään, kun energiankäytön tehostumisesta koituva säästö kulutetaan jossakin muualla. Hybridiauton ostanut ajelee entistä huolettomammin, kun kilometrit ovat halpoja. Tiiviissä talossa on varaa lämmittää aiempaa enemmän neliöitä, ja niin edelleen.

Yksilön toiminnan kannalta kirjan viesti on masentava.

Kilvoittelusta ei ole juurikaan hyötyä, eikä mikään tunnu riittävän. Laitinen mainitsee esimerkkinä, että jopa autottoman, turhaa kuluttamista välttävän vegaanin päästöt ovat kaksinkertaiset verrattuna maailmanlaajuisesti kestävään tasoon.

Niin, ja nykyinen talousjärjestelmämme romahtaisi, jos kaikki ryhtyisivät ostamaan vain välttämättömän.

Se laturin irrottaminen on muuten melkoisen pieni teko. Palikan joutokäynti pistokkeessa vuoden ajan kuluttaa saman kuin kuuden minuutin autoilu.

Tutkimukset ja esimerkit eivät ole Laitisen omia, vaan hän viittaa yleensä englanninkielisiin tutkimuksiin, raportteihin ja lehtijuttuihin.

Mikään kirja ei pysty käsittelemään kaikkea, mutta joitakin aiheita jäin kaipaamaan. Laitinen ei sano halaistua sanaa väestönkasvusta ja sen suhteesta talouteen ja energiankäyttöön.

Olisi mielenkiintoista kuulla myös tutkittua tietoa kaupungistumisen ja energiankulutuksen suhteesta. Eikö juuri halpa fossiilienergia mahdollistanut kaupungistumisen? Miksi ilmastopoliittisin perustein vannotaan keskittämisen nimeen?

Joitakin toivon kipinöitä Laitisen katsaus jättää kytemään. Merituulivoiman läpimurto on mahdollinen. Se ratkaisisi uusiutuvan energian tilaongelman.

Kulutus voi vähetä, sillä tavaroiden jakaminen omistamisen sijaan tekee jo tuloaan.

Ilmastotalkoissa voisi ottaa käyttöön muutkin keinot kuin päästövähennykset. Esimerkiksi rikkidioksidin lisääminen yläilmakehään viilentäisi ilmastoa. Kaasu heijastaa auringon energiaa takaisin avaruuteen.

Toivoa piilee myös samanaikaisessa energia- ja talouskriisissä itsessään: kasvun pysähtyminen pakottaa ihmiskunnan etsimään vaihtoehtoja.

HENRIK SCHÄFER

Jussi Laitinen:

Valomerkki – energiapula

ja makean elämän loppu.

226 sivua. Atena.

Avaa artikkelin PDF