Muistoja marjametsän mättäiltä: ”Niinpä minut autettiin istumaan vanhaisän pyörän tarakalle, tehtävänä pidellä sylissä valkoista pänikkää, täynnä punaisia vattuja”

Marjatarinakilpailun voittajat julkaistiin kesäkuussa. Kuva: Jarkko Sirkiä

MT julkaisee kesän mittaan verkossa Arktisten Aromien ja Itä-Suomen yliopiston järjestämän Marjastamassa-kirjoituskilpailun satoa. Kilpailussa kerätiin kaikenikäisten ihmisten marjastustarinoita ja -muistoja ympäri Suomea.

Kilpailussa toiseksi sijoittui tarina ”Elämäni marjat ja marjareissut”.

Elämäni marjat ja marjareissut

Lapsuuskotini pihapiirissä oli paljon vattupensaita. Niitä kasvoi kaikkialla: peltoja reunustavilla kiviraunioilla, metsän laidassa ja vanhojen rakennusten seinustoilla, erityisesti puuliiterin ympärillä. Ensimmäiset ja makeimmat marjat napsittiin suihin maakellarin viereltä, johon aurinko paistoi koko päivän, viimeiset ja komeimmat riihen tummuneiden hirsiseinien takaa. Savusaunan edessä kukoistavaan vatukkoon oli tapana kumota kiukaan alta ylimääräiset tuhka ja mustuneet kekäleet. Sanoimme sitä käärmevatukoksi, koska joku oli joskus nähnyt siellä kyyn. Vaikka oksat näyttivät joskus olevan punaisenaan marjoja, me lapset kiersimme käärmevatukon kaukaa.

Kotini oli Pohjois-Suomessa Iijoen korkealla törmällä. Olen syntynyt sota-aikana ja varhaisimmat muistoni nousevat sieltä. Vattu eli vadelma maistuu yhä mielessäni joululta. Sodan päätyttyä elettiin vielä pitkään niukkuuden vuosia, jolloin herkuttelut jäivät vähiin. Jouluksi äidillä oli tapana kuitenkin jotain varata. Hän oli keittänyt kesällä makeaa vattuhilloa ja säilönyt sitä lasipulloihin, jotka hän sitten kätki kellarin hyllylle. Aattona me kukin saimme oman pullomme, josta pitkin päivää imeskelimme säästellen ja maiskutellen tuota ainutlaatuista herkkua. Maku ei unohdu ikinä! Vattusoppa taas kuului itsestään selvänä joulupuuron kylkeen Ja kuuluu edelleen.

Eräänä kesänä iäkäs vanhaisämme pyöräili meille noin seitsemän kilometrin takaa kyläilemään, katselemaan kotimme jokimaisemaa ja rinnepeltoja, kyselemään kuulumisia ja maistelemaan vattuja. Vanhaisän vierailu oli harvinainen, odotettu ja tärkeä. Lähtiessä hänelle annettiin pänikällinen vattuja kotiin viemiseksi. Olin tuolloin ehkä 5-6 -vuotias ja olin se onnellinen, joka sain lähteä mukaan paluumatkalle, jotta marjat saataisiin kunnialla perille. Niinpä minut autettiin istumaan vanhaisän pyörän tarakalle, tehtävänä pidellä sylissä valkoista pänikkää, täynnä punaisia vattuja. Päätin pitää siitä lujasti kaksin käsin kiinni. Jännitti, mutta matka sujui hyvin. Leveä selkä liikkui turvallisesti edessäni, en nähnyt soratien kuoppia enkä muistanut pelätä karhuja tai susia. Vanhaisä polki kitisevää jaguaariaan varovasti, ja minusta tuntui, että viiksineen ja koppalakkeineen hän oli maailman tärkein ihminen. Olin ylpeä, että sain olla hänen apunaan.

Vattuja poimittiin heinäkuussa sitä mukaa kuin kypsyivät. Niitä myös syötiin reilusti, ja parhailta ne maistuivat juuri poimittuina maidon tai kerman kera. Säilöttävääkin riitti joka vuosi. Sunnuntaipäivän harvinainen herkkujälkiruoka oli paahtokiisseli, joka oli pantu houkuttelevasti tarjolle isoon jälkiruokavatiin. Vaalean, ruskehtavan kiisselin päälle äiti oli lopsautellut puurolusikalla reiluja ”vattusaaria”. Parempaa jälkiruokaa en vieläkään tiedä.

Myöhemmin opimme reittejä pohjoisen vattuvaaroillekin. Sinne oli ensin ajettava autolla kymmeniä kilometrejä, mutta matka taittui rattoisasti, kun takapenkillä istui vireää nuorisoa. Lähdettiin aamulla runsaiden eväiden kanssa, palattiin illalla. Vattupensaat kasvoivat vaarojen auratuilla rinteillä, joten lääniä riitti meille ja muille. Tyhjin toimin ei varmaan kenenkään tarvinnut palata kotiin.

Hilla on vatun ohella toinen elämäni marja. Lapsuudessani tehtiin koko perheen voimin hillaretkiä ja kotiin palattua syötiin hillamaitoa – mikä ihana maku! Opimme, että parasta säilömistä on nauttia marjat tuoreeltaan, silloin ovat kaikki vitamiinit tallella. Meillä oli sanonta, että äiti syö sokerin kanssa, isä maidon kanssa ja lapset sokerin ja kerman kanssa. Me herkkusuut! Vuosikymmenten jälkeen tuntuu, että lapsuudessani saatiin vain suuria marjasaaliita. Äiti keitti isolla kattilalla hilloa ja säilöi lasipurkkeihin, jotka vietiin maakellarin hyllyille talven varalle. Olen kuullut, että entisinä aikoina hillaämpäreitä on lämpiminä kesinä upotettu jopa kylmään suohetteeseen, jossa ovat hyvin säilyneet syksyyn. On haettu pois ennen pakkasia tai viimeistään jouluksi.

Kun sodan eri vaiheessa vihollinen uhkasi meidänkin kotiamme, hillapurkkeja oli jo ennakkoon kaivettu maahan talon lattian alle tai viety luonnonniittyjen latoihin piiloon. Sieltä ne aikanaan löydettiin – jos löydettiin. Lopulta tärkeintä oli, että koti säilyi, isä sai palata rintamalta ja perhe pysyi koossa.

Niin arvokas ja ainutlaatuinen luonnonanti hilla tuohon aikaan oli, että äiti halusi lähettää maistiaisia myös valtameren taakse, kiitokseksi Amerikan serkulle, joka oli sodan keskelle muistanut meitä kirjeillä ja tarpeellisilla vaatepaketeilla. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Marjapurkit oli määräysten mukaan ”rexattava”, suojattava, sinetöitävä, ympäröitävä visusti vahalla ja pakattava puulaatikoihin paksujen täytteiden sisään. Kaikki tämä ohjeita tarkasti noudattaen. Menivätkö koskaan ainakaan syöntikuntoisina perille, vaikea tietää. Lämmin ajatus lienee kuitenkin ollut tärkeintä.

Hillaa tulee suolle, jos Luoja suo. Niin opimme jo lapsena. Joskus tulee paljon, joskus niukasti, joskus ei lainkaan. Pohjoisen ihminen tutkailee keväällä, joko hilla kukkii. Tekee tarkkailureissuja suolle, näkee ehkä jo kukat, sitten suput. Joskus ei näy mitään. Silloin sanotaan, että ei näytä tulevan hillaa. Halla vei tai ei ollut pölyttäjiä tai muusta syystä ei. Joskus näkymät ovat hyvät, ja silloin ollaan vaiteliaampia. Sanotaan, että johonkin voi tulla. Ei enempää. Näkyypä se aikanaan. Mutta kun on jotain toiveita, suolle lähdetään varmasti eväsrepun ja ämpäreiden kanssa. Ei pelätä sääskiä, mäkäräisiä eikä paarmoja, nehän kuuluvat asiaan. Ei käärmeitäkään, vaikka niitäkin on suolla joskus nähty. Etelässä kateelliset virnuilevat, että pohjoisessa on taas hillakuume – tai jopa hillahysteria! Emme me pohjoisen ihmiset siitä välitä.

Hillamuistoissani puolisoni ja minä olemme vielä nuoria. Kesä kesältä kaivamme toistamiseen esiin kumisaappaat, hillatamineet ja nuhrautuneet maastokartat. Kompassia unohtamatta. Nostamme reput selkään ja suuntaamme suolle. Vähin äänin ja sivuille tähyillen etsimme rämeiköistä tutun oloista reittiä tai polkua. Samalla toivomme, että edes yksi raakile näkyisi.

Aavan reunalla huoahdamme hetkeksi ja ahmimme kuin pitkään nälkään suon ainutlaatuista tuoksua, hiljaisuutta, avaruutta. Ihmeellinen, ikiaikainen suo, jossa uskomme liikkuvamme esi-isien askelissa. Sipaisemme sääskivoidetta. Tunnemme jalan alla kanervikon ja upottavan sammalen, kierrämme petollisen rimmikon. Joskus saapas hörppää vettä, mutta ei haittaa. Sukan voi vääntää kuivaksi, tarvittaessa repusta löytyvät varasukat. Rämmitään ja harpotaan, mutta suunta on selvä: tiedämme, että marjaa löytyy aina kun menee kauemmaksi. Ja useimmiten löytyy.

Välillä istutaan pehmeälle mättäälle repun viereen ja kaivetaan eväät esille. Puolisoni ottaa lakin päästään, avaa hitaasti termospullon. Katsellaan kauas. Sääsket inisevät, etäällä aavan takana vesilampareessa pesii joutsenpariskunta. Viereisellä mättäällä näkyy muutama karpalon kukka ja joku pieni raakilekin. Nyt ollaan vain ja annetaan hiljaisuuden hoitaa mielestä pois arkista hälinää.

Kotiin palataan kuin lempeästä puhuttelusta. On väsynyt mutta tyytyväinen olo. Hillaämpäri on joskus täysi, joskus puolillaan tai vähemmän. Luonto on antanut sen minkä on antanut. Nöyrin mielin pakkaamme ylimäärän pakastearkkuun tulevan talven varalle, mutta emme luovu lapsuuden tutusta hillamaidosta. Se maistuu yhtä herkulliselta kuin silloin ennen - ja ilman kermaakin.

Samanlainen reissu toistetaan taas päivän parin päästä, ehkä nyt eri suuntaan. Joskus mennään alkumatka autolla. Kerran sattui sellainenkin haaveri, että auton avaimet olivat tipahtaneet taskunpohjan reiästä suohon, jonnekin. Pienen harmistuksen jälkeen asialle osattiin jo naureskella – paljon pahempaakin voisi tapahtua. Periaate hillastuksessa on, että niin kauan kuin marjaa löytyy, kannattaa lähteä. Jos joku lapsista haluaa mukaan, saa mielihyvin tulla. Siinä sitten yhdessä opitaan luonnossa liikkumisen taitoja. Lisätään vain reppuun evästä.

Vuosi vuodelta, hääpäivän iltana, meillä on tapana lähteä kahden, varata mukaan myös tulentekovälineet ja armeijan aikainen, vanha mustunut keittopakki. Silloin mennään kauemmas, rämiään, jonka keskellä lirisee kirkasvetinen puro. Jätetään reput siihen ja lähdetään katsastamaan tutut tärppipaikat. On heinäkuun loppupuoli ja paras aika isojen, punaisten korpihillojen kypsymiselle. Useimmiten löytyy ainakin vähän astian pohjalle. Tärkeintä ei ole saalis, vaan tämä yhteinen retkemme.

Kun kesäyön aurinko alkaa painua alas, palataan purolle. Kuivat risut syttyvät nuotiossa räsähdellen ja kahvivesi höyryää hetkessä. Istutaan kylki kyljessä puunrungon päällä ja annetaan ympäröivän, karun erämaaluonnon opettaa meitä siitä, mikä on elämässä keskeistä ja tärkeää juuri nyt. Täällä on helppo puhua yhdessä ja olla yhdessä hiljaa. Hoidella hellästi matkalla tulleita hiertymiä ja naarmuja.

Jo lapsuuskodissani ja myöhemmin vuosikymmenten ajan omassa perheessämme totuimme keräämään pohjoisen lähimetsistä myös mustikat ja puolukat. Siellä ne kasvoivat tutuilla kankailla tai vaaroilla, joilta näki kauas. Joka vuosi marjoja kerättiin ämpärikaupalla, olihan meillä näppäriä sormia. Retkelle varattiin aikaa ja otettiin mukaan herkkupalojen lisäksi paljon ruisleipävoileipiä. Kun niiden päälle litisteli mustikoita, nautinto oli ainutlaatuinen. Kotiin palattiin suut ja sormet mustina. Mutta koettiin sekin, ettei metsästä tuotujen roskaisten mustikoiden perkaaminen ole kenenkään mieleen. ”Itaraa hommaa”, totesi naapurimme vanha Kalle-setäkin sitä katsellessaan. Eli kokemus osoitti, että paras ja käytännöllisin tapa on perata mustikat jo metsässä. Siispä siivilät mukaan ja jokainen puhdistaa saaliinsa itse sitä mukaa kuin poimimisastia täyttyy. Toimi meillä erinomaisesti.

Mustikkamaidon ohella Lapin äidin kehtolauluksi nimitetty jälkiruoka oli aikoinaan perheemme ylivoimainen kesäherkku – ja on kuulemma edelleen. Sen salaisuus on murea taikinapohja ja päälle lastattu reilu mustikkakeko, joista sopivasti maustettuina syntyy uunin lämmössä mielelle ja kielelle nautinnollinen herkku – maidon kanssa tai ilman. Antaa rauhallisen ja tyytyväisen yöunenkin, niin jälkipolvi vakuuttaa. Resepti on heillä edelleen käytössä, mutta jakelu vain harkinnan mukaan, sanovat.

Puolukoita meillä on säilötty talven varaksi niin kauan kuin muistan, lähes 80 vuotta. Lapsuuskotini aitassa oli iso puusaavi tai kaksi, joihin marjat survottiin. Siellä ne säilyivät omassa mehussaan ja jäätyivät pakkasen tullen. Aitan saavista käytiin hakaten ja kaapien hakemassa kulloinkin tarvittava määrä. Tehtiin mehua, puuroa, soppaa, tarjottiin lihakastikkeen lisukkeena ja kaurapuuron päällä. Loistavan monikäyttöinen puolukka on ollut tärkeä marja ennen ja nykyisin, ilman puusaaviakin.

Perheemme pieniin ja isompiin reppuihin on kertynyt vuosikymmenten aikana marjasaaliiden lisäksi lukematon määrä kokemuksia ja muistoja, joita nyt kuulen kerrottavan jälkipolville sopivasti värittäen ja soveltaen. Luulen, että parhaat tarinat kehuskellaan kaveripiireissä, joille kaikenlainen ”marjahulluus” on outoa ja kummallista. Lapsuudessa opittu hyötyliikunta ja vaeltelu puhtaassa luonnossa - soiden, metsien, kankaiden ja vaarojen maisemissa – on kuitenkin perheessämme monelle jäänyt pysyvästi rakkaaksi, rentouttavaksi ja mieluisaksi harrastukseksi. Se tuntuu hyvältä.

Elämä on kuljettanut meidät kauas pohjoisen vattuvaaroilta, hillasoilta ja marjakankailta. Ikääntyneinä päädyimme puolisoni kanssa asumaan pääkaupunkiseudulle, lähemmäksi lastemme perheitä. Kyselimme toisiltamme: Miten käy marjastuksen, mistä löytäisimme mustikka- ja puolukkamaat, hilloista tai vatuista nyt puhumattakaan? Pääsisimmekö enää edes retkelle metsään – tai mikä pelottavinta: riittäisikö kunto?

Olemme päässeet, mutta jokin on muuttunut. Täällä marjat on helppo noukkia torilta tai marketista. Niin moni ikääntynyt ja nuorempikin tekee.

Emme itse aio ainakaan suoraan hypätä tuohon houkutukseen. Haluamme täälläkin ensin tutustua luontoon, jossa marjat kasvavat. Haluamme nauttia siitä kaikin aistein, rentoutua ja virkistyä. Kerätä voimia pitkän pimeän talven varalle. Metsäkävely on tutkitusti terveellistä, tekee hyvää kuluneille nivelille ja tasapainolle. Haluamme viestittää myös kiireisille kaupunkilaisystävillemme, että tulkaa mukaan. Mennään metsään etsiskelemään mustikoita tai puolukoita. Otetaan reput selkään, pienempi tai isompi marja-astia ja hyvät eväät. Ei pidetä kiirettä, unohdetaan aikataulut ja liikutaan voimien mukaan. Täällä etelässähän ei ole edes sääskiä. Ja autolla päästään alkumatka.

Metsä tuoksuu täälläkin metsältä ja kanerva kukkii valtoimenaan. Liikuskellaan, noukitaan sinisiä mustikoita, joita tänä kesänä näyttää olevan hyvin. Istutaan välillä reppujakkaralle, kannolle tai puunrungolle. Otetaan esiin kahvipullo ja voileivät. Kuunnellaan tikkaa, joka hakkaa puun kylkeä. Silmäillään, näkyykö ympärillä marjoja. Ja melko varmasti näkyy ainakin juolukoita. Muistellaan menneitä ja jaetaan kokemuksia. Juttu luistaa.

Kun siltä tuntuu, lähdetään taas liikkeelle. Haeskellaan ja löydetään aina uusi ja uusi marjamätäs. Pian astia alkaa täyttyä. On ollut hyvä kesä. Viivytään niin kauan kuin huvittaa. Ja ainakin mustikkamaidon, kanervakimpun ja mukavan muiston verran kertyi tällä kertaa kotiin viemistä. Illalla tulee hyvä uni.

Laatuaikaa, vai mitä?

Maima