Naturan rumat vaiheet eivät unohdu niissä perheissä, joiden maat pakkosuojeltiin

Natura-suojeluohjelmassa määrättiin pakkosuojeluun muun muassa yksityishenkilöiden omistamia ranta-alueita.  Kuva: Pasi Leino

MT Metsä|Politiikka

11.4.202408:33

Kolumni

Hanna Lensu

Jos 1990-luvulla olisi ollut käytössä tulevaisuuden paljastava kristallipallo, ei monikaan suomalainen olisi uskonut näkemäänsä. Että häikäilemättömän tomerasti Natura-pakkosuojelun läpi puskenut vihreiden tuolloinen ympäristöministeri Pekka Haavisto on vuonna 2024 kolmatta kertaa presidentinvaalien kärkikahinoissa, ja että hän kerää toisella kierroksella karvan verran alle 50 prosenttia äänistä.

Sellaiset maanomistajat, jotka noina aikoina koettivat oikeusasteisiinkin vedoten pitää kiinni yksityisestä omaisuudestaan ja päätösvallastaan, eivät todennäköisesti koskaan päässeet yli Natura-pakkosuojelun aiheuttamasta katkeruudesta. Toisaalta moni ei muista 30 vuoden aikaisia tapahtumia tai ei ole niistä kuullutkaan. Sellaisissa perheissä, joiden maat pakotettiin suojeluun, asia ei ole päässyt unohtumaan.

Asiassa on kuitenkin havaittavissa ehdottoman positiivinen kultareunus, ja se on suomalainen poliittinen järjestelmä. Kanssakäyminen toisenlaisia poliittisia kantoja edustavien ihmisten kanssa on Suomessa pitänyt huolen siitä, että päättäjien terävimmät rosot hioutuvat vuosien ja vuosikymmenten mittaan. Poliitikoistamme tulee maltillisempia ja fiksumpia. He ymmärtävät myöhemmin asioita laajemmin kuin ainoastaan oman kannattajakuntansa näkökulmasta. Kovan työn tekevät myös virkamiehet, jotka pakottavat haihatteluun taipuvaiset poliitikot ymmärtämään faktat.

Poliittisen rullan läpikäynyt Pekka Haavisto oli tämän vuoden presidentinvaaleihin mennessä varsin toisenlainen poliitikko kuin Natura-ministerinä vuonna 1995. Koijärven suojeluprotesteissa yli 40 vuotta sitten mukana ollut Haavisto oli MT:n vaalitentissä lähestulkoon pahoillaan siitä, miten Natura jyrättiin läpi maanomistajista välittämättä. Hän myönsi, ettei ihmisiä tuolloin kuunneltu ja sanoi, että se oli hänelle opetus. Toki ihan rehti anteeksipyyntö olisi ollut paikallaan.

Haavisto kulki myös vaalikiertueellaan pitkin Suomea ja kuunteli aidon oloisesti turvepäätöksistä ja susiongelmista suivaantuneita kansalaisia. Kuka olisi uskonut?

Tämän kaiken voi kuitata vain poliitikkojen lipevyytenä ja epäuskottavina vaalipuheina, mutta itse haluaisin uskoa siihen, että demokratiamme toimii. Kun 200 enemmän tai vähemmän eripuraista ihmistä pannaan neljäksi vuodeksi eduskuntaan, useimmat heistä oppivat paljon. Oppimista tapahtuu vielä enemmän, kun noin 20 heistä pannaan ministerirullaan. Olen päässyt työssäni seuraamaan välillä eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokuntaan kuuluvien eri puolueiden kansanedustajien työtä. Sama kehitys on nähtävissä sielläkin. Tietenkään mustasta ei tule valkoista, mutta harmaa on ihan realistinen tavoite.

Toinenkin valtakunnan korkeimpiin virkoihin kivunnut esimerkki tulee mieleen. Kuuntelin yli kymmenen vuotta sitten radion politiikkaohjelmassa nuoren tamperelaispoliitikon Sanna Marinin mielipiteitä alkutuotannosta. Tukka meinasi nousta pystyyn. Eipä aikaakaan, kun sama nainen oli pääministerinä, eikä hän tainnut noissa asioissa aivan äärilaitaa enää edustaa. Rulla ja vastuu olivat tehneet tehtävänsä. Maltillisuus on poliittiselle johtajalle kultaakin kalliimpi ominaisuus – toivottavasti meillä äänestäjillä on viisautta arvostaa sitä.

Kolumnin kirjoittaja on MT:n verkkopäällikkö.