Keskisarja: Byrokratian ryteikköihin ei tule harvennushakkuita

”Kuinka säästäväisesti ja vastikkeellisesti käytämme isoimpia rahoja, jotka eivät ole meidän eivätkä suoraan hyödytä edes naapurien eloa ja oloa”, Teemu Keskisarja kysyy. Kuva: Hanna Linnove

MT Metsä|Talous

31.1.202309:00

Kolumni

Teemu Keskisarja

Taloustieteen nobelisti Milton Friedman (1912–2006) tutki rahankäytön lainalaisuuksia. Ne ovat yleisinhimillisiä eivätkä välttämättä sitoudu kulttuuriin, rotuun ja uskontoon tai kapitalismiin ja sosialismiinkaan. Aihe on mutkikas, mutta parahin lukija, luultavasti tajuat sitä maalais- ja metsäläisjärjelläsi.

Useimmat ihmiset kuluttavat harkiten ikiomia varojaan itsensä ja läheistensä hyödyksi. Jopa päihde- ja peliriippuvaiset sekä kulutuskiimaiset shoppailijat vaativat panokselleen vastineen. Ruisleivän ja maitotölkin hinnalla lähikaupassa on väliä kukkarollemme. Ken törsää vuoden palkkansa urheiluautoon, vähintäänkin vahtaa sitä, että ominaisuudet vastaavat myyjän ilmoittamia.

Menokuri hieman höltyy, kun hankimme itsellemme jotakin muiden rahoilla, vaikkapa hotellihuoneen ja lounaan työnantajan piikkiin. Ehkemme katso yhtä tarkkaan hintalappua, mutta vastine yhä kiinnostaa yöunemme ja vatsamme vuoksi. Sama juttu, jos ostamme omilla rahoillamme lelun kummilapselle, jota vain harvoin tapaamme. Lahjan hinta on varmaan tolkullinen, vaikkei sentilleen mietitty.

Selvä pyy. Mutta kuinka säästäväisesti ja vastikkeellisesti käytämme isoimpia rahoja, jotka eivät ole meidän eivätkä suoraan hyödytä edes naapurien eloa ja oloa? Miten yhdet ihmiset käyttävät toisten miljardeja kolmansien ja neljänsien puolesta? (Kirjasuositus: Milton ja Rose Friedman, Vapaus valita, suomennos Heikki Lempiäinen ja Jyrki Vesikansa, Otava 1982)

Byrokratian oikeutus riippuu rahankäytön kannustimista ja pidäkkeistä. Mikäli summa on suunnaton ja lähteet pulppuavat kaukana rahoituskohteista, välikädet ovat pakostakin epälukuisia ja säästämistarpeet abstraktioita. Totta kai tuhlaaminen tähtitieteellistyy YK:n tai Yhdysvaltain liittovaltion kokoisissa instituutioissa.

Niukimmassa ääripäässä, 1800-luvun Suomen puisessa kunnantalossa, oli yksi porras ja nolla byrokratian portaikkoa. Vaivaisruodut kustannettiin sananmukaisesti kuntalaisten pussista, ja valtio vähäsen tuki kansakoulua. Maakuntakaupungeissa oli pari virastotaloa torin laidalla. Eipä sillä julkisella sektorilla paljon yhteishyvää herunutkaan.

Yhteiskunta kerää Suomessa vuonna 2023 yli 40 prosentin veroasteella (ja lainaamalla) rahavuoren käyttääkseen sen kansalaisten puolesta ja hyväksi. ”Tulonsiirto” tarkoittaa sitäkin, että tulon siirtäminen on esimerkiksi etuuskäsittelijän ammatti. Mikäs siinä. Rakas hyvinvointivaltiomme ei tietenkään pyörisi siten, että kukin valitsee itse kolehtihaavin, johon lanttinsa pudottaa.

Eri asia on se, että hallinnoinnin kasvu jo ajat sitten ryöstäytyi itsetarkoitukselliseksi. Lukemattomilla raharei’illä ei ole huolenpidon ja hoivan kanssa mitään tekemistä. Paitsi käänteisesti.

Kuten Milton Friedman osoitti, yhteisellä ei-kenenkään velkarahalla on aina ja kaikkialla taipumus valua poispäin tuottavasta työstä. Hallinnon rahatulva on vastavirta, jossa räpiköivät käytännön suorittajat.

Suomen sairaaloilla ja kouluilla on vuonna 2023 numeraalisesti isommat resurssit kuin ikinä, mutta hoitajat ja opettajat läkähtyvät tietotekniikasta, joka sikiää hoitamisen ja opettamisen ulkopuolelta.

Elämme laskennallisia aikoja. Yksi taho laskee, että ”investoinnit luonnon ennallistamiseen tuovat jokaiselle sijoitetulle eurolle 8–38 euron tuoton”. Toinen, kriittisempi selittää, että ”Suomelle on arvioitu tulevan hyötyjä lähes kymmenen miljardin euron edestä vuosittain, eli vauvasta vaariin 1 752 euroa. Luku on saatu kertomalla ennallistamistarpeen alaiset hehtaarit ekosysteemikohtaisilla hyötyarvioilla.” Kolmas ennakoi, että Suomi joutuu vuonna 2025 pulittamaan hiilinielujensa pienentymisestä 2–7 miljardia euroa.

Koska laskenta­potentiaalia piisaa, pyydän Aarteen lukijoilta apua seuraavissa matikka­pähkinöissä:

1) Paljonko henkilöstöä oli 50 vuotta sitten maa- ja metsätalouteen sekä ympäristönsuojeluun liittyvissä ministeriöissä, virastoissa, tutkimuslaitoksissa ja asiantuntijaelimissä?

2) Kuinka paljon sitä on nyt EU-asiat mukaan lukien?

3) Paljonko työaikaa maa- ja metsätalouden harjoittajilta kului kaavakkeisiin, hakemuksiin, anomuksiin ja raportteihin vuonna 1973? Entä tänään – ja huomenna?

Aarre-lehden kolumnisti Teemu Keskisarja (s. 1971) on historia-alan yrittäjä ja historioitsija, joka on tutkinut muun muassa Suomen metsäteollisuuden historiaa, sota- ja rikoshistoriaa.