Metsätila ilman peltoa oli aikaisemmin kummajainen: "Luokiteltiin rappiotilaksi"

Pentti Raekallion sukutila Siikaisten Otamon kylässä on ollut saman suvun omistuksessa yli 350 vuotta. Pohjanpystykorva Roni kulkee isännän kaverina metsässä. Kuva: Jussi Partanen

Kun Pentti Raekallion isä saapui 1940-luvulla Petsamosta Pohjois-Satakunnan Siikaisiin sukutilan isännäksi, hän olisi halunnut keskittyä metsätalouteen.

”Isän yhden sisaren mies oli metsäteknikko ja hän neuvoi, ettei kannata kivisiä ja huonokuntoisia peltoja ryhtyä kunnostamaan. Hän kehotti istuttamaan metsää ja jättämään sen verran peltoa, että hevosille saa kauroja ja heinää”, Raekallio kertoo.

Näin tilalla on sittemmin tehty, mutta 1940-luvulla moinen suuntaus ei tullut kuuloonkaan.

”Maatalouspolitiikka oli sellaista. Tila olisi luokiteltu rappiotilaksi ja maat olisi jaettu pois.”

Peltojen istuttaminen metsälle oli mahdoton ajatus tuon ajan ilmapiirissä, vahvistaa kirjailija Juha Kuisma. Tuolloin oli hyvässä muistissa sodanajan puute ja vuoden 1944 kevään nälkä.

”Samaan aikaan uusia peltoja raivattiin kuokalla, hevosella ja kantopommeilla. Pelto merkitsi kansakunnalle leipää ja omavaraisuutta. Olisin jopa sitä mieltä, että peltojen istuttaminen metsälle oli noissa oloissa jollain tapaa epäsosiaalinen, yhteisvastuun henkeä rikkova ajatus", Kuisma sanoo.

Hän arvioi käsitteen ”metsätila” tulleen käyttöön maaseudun yritystyyppinä vasta 1980-luvun tienoilla.

Sinänsä metsätalouteen keskittyminen ei Kuisman mukaan ollut kiellettyä, mutta kannattavan metsätilan pitäminen edellytti vähintään parin sadan hehtaarin metsäpinta-alaa.

”Jos olisin ollut tuolloinen metsätilayrittämistä harkitseva, olisin myynyt pellot ja ostanut lisää metsää: vaihtosuhde olisi ollut erinomainen.”

Maankäyttö oli talvisodasta lähtien kiperä kysymys, kun siirtolaiset, rintamamiehet ja maaton maaseudun väki tarvitsivat koteja ja viljelysmaata. Maan jakamisesta määrättiin välirauhan aikana pika-asutuslailla ja sodan jälkeisenä aikana maanhankintalailla. Vielä vuonna 1959 säädettiin viimeinen laki valtion maiden käytöstä lisämaaksi asutustarkoituksiin.

Asutuspolitiikassa oli käytössä lakiin perustuva luovutusjärjestys. Maata joutuivat luovuttamaan metsäyhtiöt, kunnat ja seurakunnat, rappiotiloiksi luokitellut, poissa asuvat maanomistajat ja prosenttiportaikolla suurtilat ja kartanot.

Pentti Raekallio otti sukutilan ohjakset käsiinsä vuonna 1974. Hänelle oli tuolloin selvää, että tilalla kannattaa panostaa metsätalouteen. Ensi töikseen hän pisti 80 hehtaaria taimikoita kuntoon.

”Otin Keskusmetsälautakunta Tapion kautta 38 000 markkaa halpaa lainaa ja palkkasin kolme miestä raivaamaan. Myöhemmin otin vielä 8 300 markkaa lisää lainaa taimikonhoitoa varten.”

Kotitilan metsien hoito Otamon kylässä on ollut Raekalliolle sydämen asia, vaikka varsinaisen työuransa hän on tehnyt rakennusalalla. Metsää on hoidettavana 160 hehtaaria.

”Olen työpäivien jälkeen mennyt kypärään kiinnitetyn otsalampun valossa raivaamaan taimikoita.”

Enää metsätilallinen ilman peltoa ei ole yhteiskunnan hylkimä kummajainen vaan tarpeelliseksi tunnustettu elinkeinonharjoittaja.