Huopatossutehtaassa ei hissutella

Värikkäät pannunaluset pyrkivät keittiön piristeiksi. 

Aki Choklat keksi parittaa huovan ja leveän kuminauhan; yhdistelmä, jota Lahtiset eivät olleet tulleet ajatelleeksi. 

Päkästä popoiksi

Jämsän Partalan kylä on erikoinen paikka. Aikoinaan siellä toimi seitsemän huopatossutehdasta, mistä se sai nimen huopalaakso. Tehtaista on jäljellä kaksi, Alhon huopatehdas ja Huopaliike Lahtinen, joista jälkimmäinen tekee lähes ainoana Euroopassa pitkävartisia huopatossuja.

Huopaliike Lahtisen pihapiiriä ei heti huomaa teollisuusalueeksi, sillä niin taitavasti huopatossutehdas on naamioitunut vanhan navetan jatkeeksi. Tehtaanmyymäläkin näyttää enemmän maatilan piharakennukselta kuin oikealta kaupalta.

Niin kuuluukin olla. Maalaisuus on Lahtisten valtti ja maaseutu yrityksen ainoa oikea ympäristö.

”Meidän imago on tämä. Ei voi ajatellakaan, että huopatossuja tehtäisiin asfalttipihalla. Turistit viihtyvät, kun löytävät tiensä meille”, Lahtiset toteavat.

Huopaliike Lahtisen perusti Alex Lahtinen vuonna 1921. Alexin poika Eero jatkoi isänsä työtä ja nyt remmissä – vai pitäisikö sanoa karstaimissa – ovat Eeron lapset Riitta Koskinen ja Jukka Lahtinen. Sukupolvenvaihdos on tehty muutama vuosi sitten, mutta vanha pariskunta Eero ja Seija Lahtinen jatkaa vielä yrityksen leivissä.

”Kun tänne ensimmäisen kerran eläissäni pääsin töihin, niin en malta pois jäädä”, Eero Lahtinen hymähtää. Hän aloitti huopaverstaalla yksitoistavuotiaana isänsä apulaisena.

Huovutus tuli Suomeen Venäjältä, ja jostain syystä juuri Jämsän seudulla hommaan innostuttiin joukolla. Eero Lahtinen kiittää Partalan kylän yrittäjähenkeä, joka synnytti paitsi huopaverstaita, myös suksitehtaan ja sahan.

”Huopatossuja pystyi tekemään saunassa tai karjakeittiössä, jos vain oli kovat nyrkit. Se sopi tämmöiseen pikkuiseen torppaan.”

Huopatossujen ja -syylinkien kulta-aikaa elettiin 1930–40-luvuilla. Silloin Lahtisenkin verstas pyöri kolmessa vuorossa.

Sotien jälkeen tilanne muuttui. Muut jalkineet syrjäyttivät villasta valmistetut huovikkaat eikä käsityötä arvostettu. Aallonpohjalle pudottiin 1970- ja -80-lukujen taitteessa.

”Oli liian monta yrittäjää, ja koitti muoviaikakausi. Isommat huopatehtaat menivät nurin. Meidän tavoitteenamme oli säilyttää verstas seuraavalle sukupolvelle”, Eero Lahtinen kertoo.

Tilanne näytti aika toivottomalta. Ensimmäiseksi kaatui nuorin huopatehtaista, Mikkeli. Lappeenrantakin meni konkurssiin ja sitten Parikkala, missä tehtiin Jantusia, kumipohjaisia huopatossuja.

Lahtiset kävivät purkamassa konkurssipesiä ja kuljettivat koneet Jämsään. Kuuden peltohehtaarin tilalla kasvatettiin hengenpitimiksi kanoja ja viljeltiin peltoja. Tossuja tehtiin talvella sen verran, että taito pysyi hyppysissä.

”Siinä kysyttiin torppariasennetta. Riitta ja Jukka ovat nähneet ne penninvenyttämisen ajat ja senkin, miten kaikesta on noustu”, isä lausuu ja tytär nyökkää. Nousut ja laskut seuraavat toisiaan, ei niitä pidä pelätä.

Lahtisten onneksi suunta alkoi muuttua vuosituhannen lopulla. Suomi liittyi EU:hun, mikä merkitsi onnenpotkua villaraaka-aineen saannille. Käsityötä alettiin arvostaa ja huopa luonnonmateriaalina nousi ekohenkisten kuluttajien suosikiksi.

Vuodesta 1984 lähtien Huopaliike Lahtinen on toiminut ympärivuotisesti eikä kertaakaan ole tarvinnut lomauttaa ketään. Yrityksessä on kymmenen työntekijää oman perheen lisäksi. Liikevaihto on kasvanut tasaisesti ja oli viime vuonna 700 000 euroa.

Huopikkaita on alusta asti tehty samalla lestillä. Mallit ja värit ovat olleet perinteiset, kunnes Lahtiset osuivat viime syksynä yhteen kenkäsuunnittelija Aki Choklatin kanssa. Yhyttäjänä toimi Keski-Suomen muotoilun läänintaitelija Kaija Savolainen.

Choklat haltioitui huovasta ja Lahtiset Choklatista. Solmittiin vuoden sopimus, jota on nyt jatkettu toisella. Sitten katsotaan taas tilannetta, sillä huippusuunnittelijan palkkaus on iso satsaus pieneltä firmalta. Riitta Koskinen ei paljasta, kuinka iso.

Choklat on tuonut huovikkaisiin uutta ilmettä keinoilla, joita Lahtiset ”eivät vain ole tulleet ajatelleeksi”, kuten Riitta Koskinen sanoo. Eli lyödään paksuun huopaan reikiä tai kiinnitetään leveää kuminauhaa varren somisteeksi tai kantapäähän. Tai yhdistetään paksuhuopaiseen kantaosaan ohuthuopainen varsi.

Uusien mallien myötä huopatossuista on tullut merkkituote, ja Lahtiset näkyvät jopa Shanghain maailmannäyttelyssä ensi vuonna. Kauppaakin on käyty ihan mukavasti, vaikka yli kahdensadan euron jalkineista ei odotettu mitään massatuotetta.

Huopikkaan ekologista jalanjälkeä ei ole tutkittu, mutta Lahtisten mukaan se ei voi olla kovin suuri. Jätettä syntyy vähän.

Mennäänpä sisään verstaalle, kuten Lahtiset tehdastaan kutsuvat. Täällähän on tosiaan hiljaista kuin huopatossutehtaalla.

Hiljaisuus loppuu heti, kun työntekijät palaavat kahvitauoltaan. Neulaus, karstaus, vilttaus, vanutus ja värjäys jatkuvat. Meteli ei ole kova, mutta työn tekemisen äänet kyllä kuuluvat.

Huopikkaiden valmistus perustuu villakuitujen huopumisominaisuuteen. Huopalevystä leikataan noin kaksi kertaa valmista tuotetta suurempi huopikasaihio. Aihiota huovutetaan höyryttämällä ja vanuttamalla, kunnes haluttu vahvuus ja tiiviys on saavutettu. Lopuksi aihio muovataan lestin päälle kuivumaan.

Tarvittava lämmin vesi lämmitetään höyryllä, jota kehittää oma öljykäyttöinen höyrykattila. Vettä kuluu paljon, ja sitä saadaan kolmesta omasta kaivosta sekä jonkin verran läheiseltä suolta. Veden puhdistamisesta huolehtivat tavanomaiset saostus- ja imeytyskaivot.

Tuotteet kuivataan uuneissa, ja syntyvä hukkalämpö käytetään rakennusten lämmittämiseen.

Väriaineet ovat aina olleet silmätikkuna, mutta EU asettaa niiden käytölle ankarat säädökset. ”Värien käyttö ei ole niin vaarallista kuin niiden valmistaminen. Itse asiassa kaikki väri imeytyy villaan ja jäljelle jää kirkas vesi, jota voi melkein juoda”, Eero Lahtinen kuvailee.

Huopikkaat valmistetaan puhtaasta lampaanvillasta, josta suurin osa tulee nykyisin Uudesta-Seelannista ja Australiasta. Se on toisaalta harmi, sillä onhan Suomessakin lampaita

ja omavaraisuus olisi hieno asia Lahtistenkin mielestä, mutta käytännössä suomalainen raaka-aine on ongelmallinen.

Ennen EU-jäsenyyttä lähes kaikki materiaali oli suomalaista, ja villaa tuli yli sadalta lampurilta. ”Silloin oli hemmetinmoinen touhu päällä. Villan laatu vaihteli todella paljon, eikä villa ollut heti käyttökelpoista, vaan se piti puhdistaa. Mutta meidän tehtävämme on tehdä tossuja eikä olla paskanpesijöitä”, Eero Lahtinen puuskahtaa.

Viime vuosina Lahtisella on investoitu uuteen halliin, käytettyihin koneisiin ja muotoiluun. Yrittäjät kiittävät viranomaisia suopeasta suhtautumisesta: halliin saatiin EU:n investointitukea ja Tekes tukee suunnittelu- ja muotoiluprojektia.

”Keski-Suomessa on yrittäjäystävällisiä viranomaisia. He ovat käyneet paikan päällä tutustumassa toimintaamme ja nähneet, että meillä on mahdollisuuksia.”

Myös tiehallinto ansaitsee kiitoksen. Lahtisen huopaliikkeen opaskyltit saatiin paikoilleen vaivattomasti jo kymmenisen vuotta sitten, ja ne ovat ohjanneet tuhansia ysitien kulkijoita perille Partalaan vuosittain.

Huopaliikkeen tulevaisuus näyttää valoisalta ilmastonmuutoksesta huolimatta. ”Me muutumme ilmaston mukana. Huopajalkineelle löytyy aina käyttöä”, Riitta Koskinen uskoo.

” Oli liian

monta yrittäjää, ja koitti muoviaikakausi. ”

Eero ja Seija Lahtinen ovat ylpeitä siitä, että huopaliike on säilynyt hengissä seuraavalle sukupolvelle eli Riitta Koskiselle ja Jukka Lahtiselle.

” Kaikki väri imeytyy villaan ja jäljelle jää kirkas vesi, jota voi melkein juoda. ”