Täydellistä laskiaisruokaa
Kolumni
Kristiina hurmerinta
Muutamaa kuukautta myöhemmin olin Strassbourgissa ja siellä asuva savolaisystävä vei minut ravintolaan.
J
os sais vaan sitä rasvarieskaa, huokasi Nuuttilan vanha isäntä.
Hänen silmissään tuikki tuhat aurinkoa ja lämmin puna alkoi rusottaa poskipäissä pelkästä muistikuvasta.
”Se on pyöree ja siinä nököttää ne läskinpalat päällä”, hän kuvaili herkkuaan ja pyyhkäisi suupieleen kihonneen vesipisaran peukalonsyrjään.
”Äiti paisto sitä aikonaan. Kyllä se oli hyvvää.”
Vuosia hän oli vikitellyt vaimoaan leipomaan rieskan, mutta tämä oli kieltäytynyt sitkeästi.
”Se on semmosta herkkua sinulle, että jos minä sitä ruppeen leipomaa, sinä et kohta mahu ovista etkä ikkunoista ulos”, oli miehensä terveyttä vaaliva vaimo todennut.
”No, se oli piste sille jutulle, mutta veljen vaimon luona kävin sitä kuitenkin syömässä sillon tällön”, herkutteleva herra totesi pilke silmäkulmassa.
Sitten kerran vaimo pyöräytti Eino-Matinkin yllätykseksi rasvarieskan.
”Sitä se oli. Tihheessä läskinpalat, niinku äitilläki ja ravakka suola päällä”, myhäili isäntä.
Erona piippaharjulaiseen versioon oli Ranskan rieskan sipulit ja säästelemättömästi päälle loroteltu crème fraiche. Mutta siansiivua oli tähänkin versioon aseteltu tihheesti.
”Nyt on sinunkin aika maistaa täkäläistä perinneruokaa”, hän sanoi ja teki tilauksen.
”Mitäs se on?”
”Saatpa sitten arvata”, nauroi ystävä.
Tarjoilija toi pöytään ohkaisen ja pyöreän leivän.
”Pizza?”
”No ei nyt sentään”, hän hymyili arvoituksellisesti.
”Tämähän on sitä Eino-Matin rasvarieskaa!” huudahdin.
Isä puhui Tirritiistaista. Se oli hänelle sama kuin laskiaistiistai. Silloin hauduteltiin lounaaksi siansiivua ja illalliseksi oli vielä kunnon hernerokka. Kolesterolit hipoivat taivaita ja iltapalaksi joutui ehkä nappaamaan nitron kielen alle, mutta ne perinteet.
En muista sanoiko Nuuttilan isäntä pistelleensä koko rieskan kertaheitolla, mutta täällä näytti kuuluvan tapoihin syödä paistos kerralla kuin pizza.
Paikallinen rasvarieska on yksi Alsacen alueen gastronomisista erikoisuuksista, jota ranskalaiset kutsuvat Le Tarte Flambèe Traditionelleksi. Elsasin puolen saksalaisille se on taas Flammekuchen.
Liekein viimeisteltyä leivonnaista on paisteltu Koillis-Ranskassa jo 1500-luvulta lähtien. Puu-uunia lämmitettäessä uuni testattiin rasvatortulla, ja kun muutaman minuutin paiston jälkeen reunat kärähtivät oli torttukin valmis.
Ravintola toisensa jälkeen ylpeilee rasvaisella herkulla, ja se näyttää kelpaavan vallan mainiosti gastronomiseksi tähdeksi Alsacen ruokataivaalle.
Rasvarieskojen maailmanvalloituksen voitti kuitenkin italialaisserkku pizza. Harmi. Miten komeilta olisivatkaan näyttäneet RASVARIESKA-neonvalokyltit ympäri maailmaa.
Siitä eteen päin mentiinkin sitten jo varsin laihoin eväin. Vanhan tavan mukaan se oli viimeinen tilaisuus nautiskella läskin ja laardin ihanuuksista ennen pääsiäistä.
Katolisessa maailmassa juhlitaan päivää nimellä Mardi Gras eli Rasvatiistai.
Eteisessä kopisee. Väki on tulossa luistinradalta. Lounaaksi on hernekeittoa. Aikuisten lautaselle lorautan ruokalusikallisen punssia. Uunista tulee ulos laskiaisen kunniaksi rasvarieska.
”Saisko sitä lisää?” pyytää perheen pienin posket punaisina.
Artikkelin aiheetOta kantaa aiheisiimme
Voit lähettää mielipiteesi julkaistavaksi MT:n Lukijalta-palstalla painikkeesta tai sähköpostitse: lukijalta@mt.fi.
- Osaston luetuimmat
