Nyrkin mykistämät

Mikä ajaa ihmisen lyömään rakkaimpiaan? Mikä pakottaa uhrin peittelemään mustelmiaan ja keksimään vammoilleen aina uusia selityksiä? Miksi lyöty ei vain lähde pois?

Jos itse ei ole väkivaltaa kokenut, kysymyksiin ei löydä vastausta. Mutta ei niihin välttämättä osaa vastata myöskään uhri – eikä pahoinpitelijä. Jokainen tapaus on erilainen.

Sirpa on yksi monista väkivaltaa kokeneista ja siitä selvinneistä.

Sirpa on toiminut maaseudun tukihenkilönä pitkään. Hän kertoo liittyneensä aikanaan mukaan siinä toivossa, että voisi pelastaa oman avioliittonsa ja auttaa omaa miestään.

Sirpan liitto kesti lähes 30 vuotta. Kaksi ensimmäistä vuosikymmentä olivat hyviä, mutta sitten mies upposi yhä syvemmälle alkoholin hetteikköön. ”Olisi kai pitänyt yrittää panna loppu juomiselle, mutta minun kotikasvatukseni sanoo, että aikuinen ihminen vetää rajansa itse. Eikä lappilainen mies tykkää, että häntä komennetaan.”

Juominen meni lopulta päivittäiseksi. ”Hän valitsi aina viinan mieluummin kuin perheen tai kodin.”

Sirpa alkoi väsyä yhteiseloon. Hänellä oli oma työ maatilan ulkopuolella, ja kun mies joi, vaimon oli työskenneltävä yhä enemmän, jotta lainat saataisiin maksettua.

”Sanoin miehelle, että hänen on tehtävä oma osuutensa tilan töistä. Mutta hän halusi näyttää olevansa herra talossa ja tekevänsä mitä haluaa. Hän saattoi lähteä päiviksi metsälle, ja minä yritin hoitaa eläimet työni ohella.”

”Viimeiset vuodet vain odotin, että lapset kasvaisivat ja päästäisiin siihen tilanteeseen, ettei lähtöni aiheuttaisi katastrofia. Lopulta laitoin avioeron harkintavaiheen vireille.”

Tässä vaiheessa mies huomasi, että seinä oli edessä. Silloin väkivalta astui kuvaan.

Kun humalainen mies uhkasi Sirpaa lapiolla ja aseella, tämä soitti poliisille. ”Sieltä kysyttiin, onko jotakin tapahtunut. Kerroin, että ei vielä, mutta mies uhkailee minua. Ne sanoivat, etteivät lähde tulemaan ennen kuin jotain tapahtuu.”

Apua ei siis tullut, vain ylenkatseelliselta tuntuvia neuvoja. ”Poliisi sanoi, että koeta olla ärsyttämättä miestäsi, ei se sinulle mitään tee kun olet hiljaa.”

Sirpa lukkiutui työhuoneeseen ja yritti olla näkymätön. Kun mies torkahti, Sirpa hiipi autolle. Mies heräsi, juoksi perään ja yritti heittää lapion auton tuulilasista sisälle. ”Oli sekunneista kiinni, että pääsin sieltä pois.”

Sirpa meni yöksi työkaverinsa luo. Kotiin palattuaan hän yritti taivutella miestä psykologin juttusille, mutta ei onnistunut. ”Hänen mielestään ongelma oli minun.”

Säilörehunteon aikaan mies taas ryyppäsi, ja Sirpa varoitteli, ettei viina sovi yhteen rehunteon kanssa. ”Yritin olla varovainen sanoissani, mutta pakkohan se oli sanoa, että siinä voi tulla vahinkoja.”

Mies kaatoi Sirpan lattialle ja kiskoi työhuoneeseen. ”Jos poika ei olisi tullut silloin sisälle, luultavasti mies olisi kuristanut minut. Minulla oli jo melkein taju kankaalla, ja kaulaan jäi selvät sormenjäljet.”

Tämä oli kolmas pahoinpitely – ja viimeinen pisara. Sirpa lähti eikä enää palannut.

Myöhemmin Sirpa on miettinyt, että apua ja tukea pitäisi voida saada siinä vaiheessa, kun tilanne ei vielä ole paha. ”Meillä sitä ei olisi korjannut enää mikään, en olisi uskaltanut jäädä. Luottamus oli mennyt täysin.”

Silti ero surettaa. ”Olimme olleet yhdessä 16–17-vuotiaista. Oli rankkaa, ettei vanhuus ollutkaan sellainen kuin olin kuvitellut – että lapsenlapset voivat tulla mummolaan ja pappalaan. Tuntui, ettei siitä ajatuksesta selviä millään.”

Tapahtunut vaikutti selvästi itsetuntoon. ”Meni vuosia uskoa, että olen nainen. Pohdin, mikä minussa on vikana, kun toinen valitsi pullon. Miksi ei minua, vaikka pyysin ja vaikka siitä puhuttiin avoimesti.”

Sirpaa auttoi se, että hänellä oli joku, jolle uskoutua: se työkaveri, jonka luo hän kerran pakeni. ”Hänen kanssaan pystyin aina puhumaan ja häneltä sain tukea. Hänellä oli itsellään samantapainen tausta, mustankipeä mies. Meidän ei tarvinnut sanoa kuin ’niinkus tiedät’, niin toinen ymmärsi heti.”

Vaikka rakkaus oli loppunut, huoli miehestä säilyi. ”Hän on edelleen lasteni isä, ja haluan seurata hänen tilannettaan. Nyt välimme ovat jo ihan hyvät.”

Muutenkin Sirpan äänessä kuultaa onni. Joulun tienoilla hän tapasi miehen, jonka kanssa voi olla oma itsensä. ”Tuntuu siltä, että tämä on ihminen, jonka viereen on mukava mennä. Uskomatonta, että tällä iällä vielä tapahtuu näin.”

Nyt Sirpa elää omia tuskaisia vaiheitaan uudestaan tuettavansa kautta.

Tuettava, Leena, asuu syrjäkylällä ja hänkin on ollut naimisissa kolmattakymmenettä vuotta. Leenan miehellä on muutaman kerran vuodessa pitempi ryyppyputki, joka johtaa väkivaltaiseen kohtaukseen. Mies lyö oven saranoiltaan, särkee huonekaluja tai käy Leenan kimppuun.

Selvin päin mies on kiltti ja katuva, eikä kumpikaan puolisoista halua eroa.

Leena on käynyt paikkauttamassa itseään terveyskeskuksessa. Mustelmiaan hän on peitellyt ja syyttänyt niistä karjaa. Hän ei halua, että mies leimataan. Paikkakunta on pieni ja kaikki tuntevat toisensa.

Kun mies alkaa riehua, Leena linnoittautuu lukittuun huoneeseen. ”Koen ahdistusta, kun hän tässä tilanteessa soittaa minulle, mutta ei anna minun soittaa hätänumeroon”, Sirpa sanoo.

Sirpaa melkein itkettää kertoa, että Leena kokee tilanteensa parantuneen selvästi, kun hänellä nyt on oma puhelin, jolla voi soittaa tukihenkilölleen. ”Hänelle riittää, kun saa purkautua minulle.”

Leenankaan kohdalla poliisista ei ole ollut apua. ”Poliisi on kaukana eikä puutu asiaan pyydettäessäkään.”

Miehen ryyppyputket ovat vuosien mittaan harventuneet, ja Leena luottaa siihen, että aika tasoittaa tilanteen, Sirpa arvelee.

”Tänään olen tällainen, särkynyt mutta onnellinen”, sanoo seitsemänkymppinen Seija – rankat vaiheet kokenut nainen, joka nyt on pulppuavan täynnä elämää ja lämpöä.

Seija tapasi miehensä sinisilmäisenä, vähän päälle kaksikymppisenä tyttösenä. ”Suhtauduin avoimesti kaikkiin ihmisiin. Minua oli helppo lähestyä ja minä lähestyin helposti kaikkia. En pelännyt ketään.”

Naimisiin mentiin rakkaudesta. ”Jo liiton alkuaikoina kuitenkin tapahtui jotain: sisälläni alkoi tuntua ahdistusta. Aloin aavistella, että miehessäni on jotain pahasti vialla.” Mies ei päästänyt Seijaa mihinkään, vaan halusi sulkea hänet kotiin ja itselleen.

Seija jäi kymmenien vuosien loukkuun. ”Miehen ote minusta kietoutui yhä tiukemmaksi. Minulla ei ollut yhtään ulkopuolista ystävää. Omiin vanhempiini ja sisaruksiini sain pitää hyvin vähän yhteyttä, kyläilimme vain miehen äidin luona.”

Henkisen väkivallan rinnalle astui fyysinen. Pariskunta oli menossa autolla johonkin tilaisuuteen, kun mies äkkiä löi Seijaa suoraan leukaan niin että veri roiskui tuulilasiin. ”Sitten hän sanoi, että pyyhitäänpä nyt nämä veritahrat, ja jos joku kysyy, muista että putosit kellarin rappusista.”

Kerran mies otti pitkän lankun ja puristi sillä Seijan tiiliseinää vasten. ”En saanut henkeä. Sellaisessa tilanteessa menee ihan hervottomaksi, miettii vain, kuolenko tähän paikkaan.”

Pahoinpitely tapahtui aina ilman selvää syytä. ”Jostakin keskustelimme, ja olisiko sitten joku sanani haavoittanut. Mutta pelko oli niin suuri, etten uskaltanut kysyä. En voinut jatkaa keskustelua siinä pelossa, että jos sanon yhdenkin poikkipuolisen sanan, minut saatetaan nuijia.”

Tilanteet eivät koskaan liittyneet alkoholiin. ”Hän oli absolutisti, ei tippaakaan ikinä.”

Seija ei nähnyt avioliitossaan minkäänlaista ulospääsyä. Hän eli pelossa ja täysin eristettynä, oli tilivelvollinen jokaisesta sanasta ja teosta. Mies tuli lääkärillekin mukaan ja kuunteli vieressä.

Kymmenen vuotta sitten Seija sai lähetettyä lääkärilleen salaa kirjeen, jossa pyysi tätä järjestämään vastaanottoajan psykiatrille. Psykiatrin ja lakimiehen tuella hän lopulta sai avioeron. Mies vastusti sitä viimeiseen asti.

Perheen tilanteen koko hirveys paljastui Seijalle vasta eron jälkeen. ”Mies oli halunnut alistaa minut salatakseen sen, että hyväksikäytti kahta tytärtämme.”

Pari vuotta sen jälkeen, kun Seija otti avioeron, hänen tyttärensä teki samoin. Vuoden terapian jälkeen tytär pystyi kertomaan äidilleen, miksi ero tuli: hän ei pystynyt avioelämään, koska näki aina päällään isän kasvot.

”On hirveää ajatella, että tyttäret ovat olleet sen saman pelon vallassa, eivätkä uskaltaneet kertoa mitään. Minun olisi pitänyt lähteä paljon aikaisemmin.”

Sekä Seija että tyttäret ovat joutuneet turvautumaan pitkään terapiaan, mutta ovat selvinneet.

Ero avasi Seijalle kokonaan uuden maailman. ”Ostin talon, jossa minulla ei ollut yhtäkään huonekalua. Levitin kädet ylös ja sanoin: ’Taivaan Isä, tilanne on tämä. Olen kestänyt näinkin paljon, mutta miten tästä eteenpäin? Tässä on talo, minulla ei ole yhtään ystävää – hoida sinä. Lähetä minulle ystävät ja elämää’”.

Ja niin kävi. Nyt Seija kertoo olevansa vapaa ja onnellinen. ”Kaikki, mikä kaksikymppisenä lukkiutui, on löytynyt. Elän täysillä.”

Eeva kesti väkivaltaa vuosia, kunnes pani kovan kovaa vasten: jos lyöminen ei lopu, tulee avioero.

Eeva tuli parikymppisenä emännäksi miehen kotitilalle. Alkuvuodet menivät hyvin, mutta kun Eeva odotti toista lastaan, väkivalta alkoi tönimisenä riitojen yhteydessä. Myöhemmin se kärjistyi lyömiseksi.

Elämä ei ollut helppoa: liikaa töitä, stressiä ja väsymystä, niistä johtuvia riitoja. Mies yritti lievittää pahaa oloaan alkoholilla, mutta se vain pahensi tilannetta.

”Varmaan syytä on aina sysissä ja sepissä. Nainen on kielellisesti lahjakkaampi, mies turvautuu nyrkkeihin, kun sanoja ei löydy.”

Eeva eli ainaisessa pelossa: miten olisin, jotta en ärsyttäisi? Hän peitteli mustelmiaan meikillä ja yritti selittää asioita parhain päin. Selvänä mies aina pyysi anteeksi ja vannoi muuttuvansa.

”Lopulta tulin siihen tulokseen, että jos toinen käyttäytyy väärin, se ei ole minun vikani. Miksi minun pitäisi sitä salailla?” Hän näytti vammansa lääkärille ja haki keskusteluapua psykologin vetämästä vertaisryhmästä.

Väkivalta on nyt jäänyt taakse ja avioliitto jatkuu. Luottamus on pikku hiljaa palautunut, vaikka ennalleen se ei koskaan korjaannu, Eeva sanoo.

Hän ei kuitenkaan lähde neuvomaan ketään jäämään tai lähtemään. ”Jokaisen on tehtävä oma ratkaisunsa, mietittävä, mitä kestää ja jaksaa.”

Tärkeintä kuitenkin on, ettei väkivaltaa kokenut jää yksin neljän seinän sisään, Eeva sanoo. ”Jos niin teet, tilanne ei muutu koskaan. Jostain pitää saada voimaa toimia.”

Haastateltujen nimet on muutettu.

TEKSTI: Satu Lehtonen

KUVITUS: Stiina Hovi