Kokkina Kataloniassa

Kolumni

Kristiina hurmerinta

Kuka on ottanut multa kahdeksan rusinaa? kajahtaa taiteilijaresidenssin keittiöstä.

Nielaisen tyhjää.

”Me syötiin ne?” kuiskaan taidemaalariystävälleni, jonka kanssa olimme juuri päättämässä omaa ateriointiamme.

Nousen selvittämään asiaa keittiöön.

”Anteeksi. Laitoin ne vahingossa meidän pinaattimuhennokseemme.

”Mutta ne olivat minun!” keittiöhirmu sihahtaa kiukkuisena.

Kuukausi yhteiskeittiön jaettuja iloja ja suruja koettelee yksin keittiössään puuhaamaan tottuneen kärsivällisyyttä. Väliin puurot ja vellit vaan menevät sekaisin. Joskus taas saattaa saada yllättäen upean ruokanäytöksen. On nautinnollista katsoa, kun jollain on osaavat otteet kauhanvarressa.

Välimeren rannikon pikkukaupungin tori, vihanneskaupat ja kauppahalli houkuttelevat runsaudellaan kokeilemaan uutta. Katalonian keittiötä ei turhaan sanota torien keittiöksi. Sen saattaa havaita päivittäin kaupungin kaduilla kärryttelevistä perheenemännistä. He rientävät vetolaukkuineen kaupasta toiseen, myyntitiskiltä myyntitiskille. He kokelevat, napauttavat, ravistavat ja puristelevat hellästi lähes kaiken ennen kuin se päätyy heidän ostoskoriinsa.

Ja täällä on mistä valita. Ei ole vain yhtä munakoisoa, vaan viittä eri laatua. Vaikkapa vain tomaattien kirjoa voi pitää lähes sanoinkuvaamattomana. On pulleaa ja pitkulaista – puhumattakaan värivaihtoehdoista.

”Mihin rouva aikoo käyttää tomaattinsa?” minulta kysyttiin aamulla, kun räpelsin kokemattomana komeiden kekojen äärellä pallo totaalisesti hukassa.

Päivän salaattiin löytyi pikku maistelun jälkeen mehukas ja makea lajike.

Teimme taidemaalariystäväni kanssa kuukauden ajaksi diilin. Minä kokkaisin ja hän opettaisi minulle joogaa. Nyt annettaisiin kiloille kyytiä kevennetyllä ruokavaliolla ja kasvatettaisiin lihaskuntoa joogalla.

Aamut alkoivat hengitysharjoituksilla ja lempeillä venytyksillä. Aamiaiseksi tarjoilin tuoreita hedelmiä, desin luonnonjogurttia ja kaksitoista mantelia.

”Eikö näitä saa enempää?” valitti taidemaalari ensimmäisinä päivinä.

”Näillä mennään”, sanoin ja tarkastin vielä ohjekirjasta, että homma täsmää.

Opettelimme ruokailemaan neljän tunnin välein. Tarkastimme lautaskoon ja pysyttelimme vihannesten, juuresten, erilaisten papujen ja kalan kautta rakentuvassa ruokaohjelmassa.

Illalliselle kävimme aitoon espanjalaiseen tyyliin vasta kahdeksan jälkeen. Keho tottui yllättävän nopeasti muuttuneeseen ruokavalioon. Nälkä ei vaivannut, kunhan muisti juoda tarpeeksi vettä ja pitää huolen hedelmävälipaloista.

Valkoisen sokerin jätimme pois. Leipomoiden ovilla tyydyimme vain haistelemaan. Koska täysjyväriisiä ei löytynyt, valitsimme vielä paremman eli hiilidydraattipitoisen ja gluteenittoman quinoan.

”Näin paljon?” ihmetteli taidemaalari kahden viikon jälkeen lounaalla, kun housut olivat jo alkaneet pyöriä vyötäröllä.

Savikan sukuinen intiaanien herkku quinoa sai hienoa potkua oliiviöljyllä terästetystä munakoiso-tomaattisalsasta. Kikherneiden käyttömahdollisuudet kasvoivat viikko viikolta. Niitä syötiin marinoituina ja pihveinä.

Mutta entä ne kilot? Ne rapisivat todenteolla. Lihaskunto kasvoi ja nivelrikkopolvet notkistuivat.

Jälleen yksi ikuisista laihdutuskuureista? Ei, vaan täydellinen elämäntaparemontti.