Aikansa kutakin

TIMO PARVELA

Aina välillä sitä pysähtyy pohtimaan, mihin se kaikki aika onkaan mennyt. Teinkö tänäänkään mitään järkevää vai kulutinko vain aikaa odotellessani huomista?

Ja mikä sitten edes on järkevää? Jos mittapuuna käyttää ihmiskuntaa tai koko planeettaa, ovat kaikki tekemisemme melko yhdentekeviä. Kosmisissa ulottuvuuksissa koko ihmislajin puuhastelut taitavat jäädä tuhertelun asteelle.

Mutta jos käännän katseen pienimpään mahdolliseen yksikköön, itseeni, löydän taas äärettömyyden, jossa yksittäiset teot ja ajatukset menettävät merkityksenä. Pidän lukemisesta, rakastan tiettyjä tv-sarjoja ja elokuvia, mutta ketä tai mitä tarkoitusta varten niitä oikein luen tai katselen? Kukaan ei koskaan saa tietää niiden minussa herättämiä tunteita. Päähäni kertyy elämäni aikana valtava pankki nähtyä ja koettua ajantappoa, joka kaikki sitten aikanaan vain katoaa. Puf.

Kaikesta edellä kirjoitetusta voi helposti päätellä, että kirkasvalolamppumme on ankarasti alitehoinen. Sitä pitäisi katsoa tirrittää puolisen tuntia noin viidentoista senttimetrin etäisyydeltä. Haluaisin nähdä sen, joka siihen pystyy. Masentaa jo pelkkä ajatuskin, että tuhlaisin kallista aikaani lampun tuijotteluun.

Vaimoni on ollut syksystä saakka vuorotteluvapaalla ja hän sanoo havahtuneensa pimeään vuodenaikaan vasta nyt, kun on viettänyt enemmän aikaa täällä kotona. Hän on myös ihmetellyt, kuinka kotona työskentelevänä, asuvana ja lojuvana kestän vuodesta toiseen tätä valon katoamista.

Huonosti. Olen yrittänyt kaikkia konsteja onnenpillereistä sauvakävelyyn, tuhlannut omaisuuden pihalle viritettyihin valoketjuihin ja aina vain tehokkaampiin otsalamppuihin, mutta mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että Suomessa on pimeää ja maalla asuessa se vielä korostuu.

Vaikea sanoa tarkkaa aikaa, mutta luultavasti kello oli silloin vielä aika vähän. Siinä mittakaavassa tämä kaamos on vain tuskin havaittavaa huojuntaa. Vähän niin kuin sähkölampun värähdys, josta ei osaa jälkeen päin sanoa oliko se todellinen vai räpsähtikö vain silmissä. Ja parin viikon päästähän jo taas kirkastuu. Kyllä tämä taas tästä.

Joulu on valon ja ajan juhla. Silloin meillä on vihdoinkin aikaa huomata valo, joka on kirkastumaan päin. Pimeys on jälleen kerran selätetty ja pian voimme ruveta tutkimaan päivän pitenemistä.

Ja kyllä tekemisillämme ja ajatuksillamme on merkitystä. Minulle on ollut merkityksellistä saada jakaa aikaani teidän kanssanne nämä pari vuotta. Ehkäpä joillekin teistäkin. Se on se juttu; jakaminen. Ajan ja valon.

On aika kiittää teitä kaikkia. Aika kulkee ja kolumnistit vaihtuvat. Hyvää ja valoisaa joulunaikaa teille kaikille!