Kevät soi taas – kiitos marraskuun
Ehkä kesässä parasta onkin sen odotus, pohtii Katri-Maija Heikkinen.
Kevät on iloista, mutta usein myös haikeaa aikaa. Arkistokuva. Kuva: Timo VillanenKevään saapuminen tuntuu joka vuosi yhtä ihmeelliseltä. Kehon valtaa helpotus ja mieli kohoaa, kun mustarastas lurittelee menemään ja västäräkki hyppelee hauskasti pihamaalla. Mahdollinen takatalvikaan ei haittaa, sillä sen tietää surmaavan vanhatkin lumet mennessään. Huh, niin taas kestettiin pitkästi pimeää ja kylmää!
Toisaalta viime talvi tuntui yllättäen melko lempeältä. Ehkä pitkä ja helteinen kesä antoi voimaa, ehkä arki oli niin täyttä, ettei pimeyttä ehtinyt huomata. Luntakin tuli maltillisesti eikä pakkasihottuma vaivannut. Hyvä niin, sillä sitä edellinen, loputtomalta tuntunut talvi söi kaikki voimat pitkäksi aikaa. Silti mietin, mitä neljälle vuodenajalle käy. Kesä venyy molemmista päistä, mutta muuten tuntuu kuin eläisimme puoli vuotta kestävää marraskuuta. Sää on mitä sattuu, eikä siihen voi luottaa. Kuinka kuumia ja varhaisia keväät ovat, kun omat lapseni ovat vanhuksia? Syytä lienee pohtia, mitä voisin itse tehdä neljän vuodenajan ja kevätriemun säilyttämiseksi, siitäkin huolimatta, että maailmanmeno ei vaikuta juuri nyt kovin lupaavalta.
”Mietin, mitä neljälle vuodenajalle käy. Kesä venyy molemmista päistä, mutta muuten tuntuu kuin eläisimme puoli vuotta kestävää marraskuuta.”
Kun olin lapsi, kuuntelin Vivaldin Neljä vuodenaikaa -viulukonserttoa mustalta vinyylilevyltä. Jokaisessa osassa oli oma tunnelmansa talven alakuloisesta rauhasta kesän kiihkeään vimmaisuuteen. Tuolloin lempivuodenaikani niin levyllä kuin luonnossa oli syksy. Nyt se on kevät, La primavera. Luultavasti olen siis tullut vanhaksi, tai ehkä kaipaan enemmän alkuja kuin loppuja, valoa nyt ainakin. Silti en vaihtaisi neljää vuodenaikaa ja pitkää pimeää pois. Jos elämä olisi pelkkää yötöntä yötä, ei kevät tuntuisi miltään.
Kesän kynnys on yhtäältä myös haikeaa aikaa. Moni nuori hyvästelee tutun arjen ja kurottaa kohti tulevaisuutta. Päässä heittää huimaava tunne: edessä on pitkä, kuuma kesä ja koko maailma on auki. Vanhemmat pyyhkivät silmäkulmiaan kevätjuhlissa – kesähän on lopulta pelkkä silmänräpäys, ja pian poikaset lentävät pesästä. Oma esikoisenikin odottaa yhteishaun tuloksia eikä vielä tiedä, minne pyrähtää muuttolintujen aikaan. Voi, kunpa lehdet eivät alkaisi kellastua vielä heinäkuun puolella.
Mutta syksy saapuu väistämättä, joten juuri keväällä tuntuu, että pitäisi osata elää hetkessä. Sen sijaan kaamoksen korvalla ajatus kesästä alkaa kantaa jo, kun kello kääntyy talviaikaan. Lasken viikkoja siihen, milloin valo alkaa voittaa. ”Jokaisen talven sydämessä on väräjävä kevät, ja jokaisen yön hunnun takana on hymyilevä aamunkoitto” Kahlil Gibran on runoillut. Ehkä kesässä parasta onkin sen odotus. Ja juuri nyt kaikki on vasta alkamaisillaan. Linnut konsertoivat, tulppaanin nuput nousevat, valo viipyy iltaisin pitkään.
Edessä häämöttävä lomanpätkä taikoo toiveikkuutta kyynisempäänkin mieleen. Tarvitaan kontrasteja ja jotain, mitä odottaa.
Tuli mitä tuli, kevät koittaa aina.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
