Villi voikkari

Kolumni

Kristiina hurmerinta

Haen näppituntumaa, sanoi tanskalainen kuvanveistäjä aikoinaan Vaasan Kauppahallissa. Hän pyysi myyjää koputtamaan leipää. Sitten kuulosteltiin.

”Tää on niin noloo”, sanoi teini-ikäinen tyttäreni ja lähti kotiin.

Ostimme kahdenlaista ruisleipää ja maalahdenlimpun.

Kohta saisimme näytöksen tanskalaisten smörrebrödien eli voileipien valmistamisesta. Edellisenä päivänä paistetun paahtopaistin kumppaniksi etsittiin vielä piparjuurta kruunaamaan klassikkoannos.

Matkalla kotiin kuvanveistäjä kertoi smörrebrödin 1800-luvulle asti ulottuvasta historiasta.

Davidsenin perhe sen oli keksinyt, tuon monikerroksisesti päällystetyn voileivän. Viiniliikettä pyörittävän perheen oli tarjottava työntekijöilleen ruokaa puolen päivän aikaan. Voileivät tulivat apuun. Runsaasti päälystettyinä niistä tuli hetkessä menestys. Smörrebrödit olivat syntyneet, ja kohta niitä halusivat muutkin kuin työntekijät. Tänään viiniliikkeessä toimii maailman vanhin voileipäravintola.

”Sitä pyöritetään jo viidennessä sukupolvessa”, kertoi taiteilija.

Mutta takaisin kuvanveistäjän voileipäateljeeseen. Ohueksi leikatut leipäviipaleet siveltiin oikealla voilla. Sitten alkoi taideteosten rakentaminen.

”Ainesten on oltava ensiluokkaisia ja tuoreita, muuten näitä ei edes kannata tehdä”, hän sanoi.

Silliä ja sipulia. Ohuita paahtopaistin siivuja ja piparjuurta. Kananmunaa ja katkarapuja.

Värit, rakenteet ja kompositio olivat kohdallaan, kuin vaistomaisesti. Hän näytti tietävän koko ajan mitä teki. Mitään ei ollut liikaa eikä liian vähän.

”Onko noille kaikille reseptit?” kysyin uteliaana.

”Sävellän päästä. Ei näitä reseptien mukaan tehdä. Tässä mennään kuule fiiliksellä”, tuumasi mies.

Smörrebrödeistä tuli niin kauniita, että niitä oli melkein mahdotonta syödä. Yllättävät yhdistelmät hämmästyttivät, mutta maistuivat uskomattoman hyvältä. Unohtumattomaksi suosikikseni muodostui silli-sipulirengasvoileipä, jota koristi munankuoressa oleva raaka kananmunankeltuainen.

Paahtopaistivoileipiin ei ehditty, sillä labradorinnoutajamme luuli sivupöydälle nostettua tarjotinta hänelle tarkoitetuksi. Hihkaisimme kauhuissamme. Se heilutti villisti häntäänsä. Hyvää näytti olleen.

Eilen kokeilimme ystäväjoukon kanssa voileipiä Sami Tallbergin Villiyrttikeittokirjan innoittamina. Leivän päälle friteerattiin vauvanokkosta pellonlaidasta. Paistettiin kotimaista Vilho-juustoa suolakurkkujen mausteliemessä lionneisiin mustaherukanlehtiin kietaistuna. Koristeeksi ripoteltiin mustaherukkapensaan hiirenkorvia.

”Nämähän ovat raaka-aineita ei-mistään. Tarkoitan, nämähän kasvaa jokaisen pihassa ja puskan alla”, innostuttiin.

”Rapea nokkonen perunarieskataskussa. Tosi villi voikkari. Ainutlaatuinen aarre”, hehkutti kummin kaima.

”Yksi kööpenhaminalaisravintola on luonut villivihannesten pohjalta oman Pohjoismaisen ruokatyylinsä”, tiesi ruokafriikki.

”Se on se Noma. Kaksi Michelin-tähteä ja mahtavaa safkaa”, muisteli maailmaa kiertänyt.

Tanskalaiset valloittivat maailman voikkareilla ja nyt villivihanneksilla. Marginaaleissa piilee luovuus ja mahdollisuudet.

Nyt katselen ketunleipien kasvua metsikössä. Vielä viikko ja niitä voi jo katkoa savulohivoikkarin kyytipojaksi.